Ukraina - ei mikään historian lellikki

Puolaa on kutsuttu Jumalan leikkikentäksi. Sen yli ovat marssineet monet armeijat, ja maa on ollutt jaettuna suurempien valtojen kesken. Ukraina ei sekään ole ollut korkeampien voimien lellikki.

Ja menneisyydessä näiden naapurien kohtalot ovat kietoutuneet myös toisiinsa. Ukrainasta ovat aiemmin tulleet mieleen Tshernobyl, äärettömät viljapellot, kuuluminen Neuvostoliittoon, Kiovan Dynamo ja ukrainalaissyntyiset kirjailijat kuten Nikolai Gogol, joka kirjoitti venäjäksi. (Nykyisen Ukrainan länsiosissa puola oli aikanaan kulttuurikieli).

Ukrainan sota viimeistään on havahduttanut tutustumaan syvemmin kaakkois-Euroopan suurikokoiseen valtioon. Historioitsija Johannes Remyn kirja Ukrainan historiasta on siten mitä ajankohtaisin.

Kirja on rajamuutoksiin, hallitsijoihin, suurvaltakamppailuihin (kasakoita ja Hetmanaatteja unohtamatta), uskontoihin (katolisuus, kreikkalaiskatolisuus l. uniaatit, Moskovan patriarkaatin alaiset ortodoksit, juutalaiset) eri kansoihin, hallintoihin ja Ukrainan 1800-luvun kansalliseen

heräämiseen ja nykyisen Ukrainan muodostumiseen keskittyvä perusteos. Historia alkaa ensimmäisen vuosituhannen lopulta, mutta painopiste on 1700-luvulta nykyiseen sotaan.

Jumalan ukrainalaisella leikkikentällä on ollut eri kokoisia pelaajia, rajat ovat liikkuneet, ja poliittisia käänteitä henkilöineen ja rauhansopimuksineen on hengästyttävä määrä. Siksikin kannattaa lukiessa pitää kirjanmerkki karttojen kohdalla (joita olisi suonut olla jonkin verran lisää).

Jako itään ja länteen ei uutta

Ukrainan jakautuminen kahtia läntiseen ja itäiseen on vuosisatoja vanhaa perua. Yksi keskeinen maantieteellinen jakolinja on Dnepr-joki. Lännessä vaikuttivat Liettua, Puola, Puola-Liettua ja Habsburgien Itävalta, idässä Venäjä, etelässä Krimin kaanikunta ja osmanien Turkki.

Ukraina (käytän termiä selkeyssyistä) oli 1800-luvun alussa jakautunut neljään osaan, joissa korkein valtikka oli joko Moskovassa, Wienissä tai Budapestissa. Alueilla oli omat hallinnot, hallintokielet ja kirkkokunnat, ”...mikä vaikeutti myöhemmin yhtenäisen ukrainalaisen kansallisen identiteetin muodostumista”, Remy toteaa.

Ukrainalainen nationalismi alkoi Ukrainan itäosista, ja oli ensin ei-poliittista. Venäjä katsoi sitä aluksi suopeasti, koska näki sen vastapainona puolalaisille lännessä. Itävallan hallitsemassa

Galitsiassa puolestaan ruteenit heräsivät siihen, etteivät halua olla puolalaisia eivätkä venäläisiä.

Remy tuo hyvin esiin 1800-luvun lopun erilaiset kansallis-aatteelliset virtaukset, jotka eivät aina kulkeneet samaan suuntaan. Tahto itsenäistyä ei ollut kaikille kirkas. Ukraina oli jakautunut

identiteeteiltään ja yhteiskuntaluokittain, vaikka monet olivat kaksikielisiä.

Ukraina oli jonkin aikaa itsenäinen Venäjän bolshevikkivallankumouksen pyörteissä. Lopulta suurin osa nykyistä Ukrainaa päätyi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Todettakoon, että Venäjän ja Ukrainan nykyinen raja Donetskin ja Luhanskin alueilla vedettiin Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 1918. Läntisessä Ukrainassa rajat muuttuivat vielä toisen maailmansodan jälkeen.

Krimin kohtalo

Venäjän viime vuonna omavaltaisesti itseensä liittämä Krim liitettiin osaksi Ukrainaa 1954. Se oli

osa Perejaslavin sopimuksen 300-vuotisjuhlia.

Hyvin lyhyesti kerrottuna: vuonna 1654 nykyisen Ukrainan alueella olleet, osmanisulttaanin yliherruuden alaiset Zaporozjen kasakat riitaantuivat myös osmanien hallinnassa olleen Krimin ja sen tataarien kanssa. Kasakat pyysivät Moskovalta apua, ja tsaari Aleksei otti heidät Hetmanaattinsa kanssa alaisuuteensa.

Venäjä liitti Krimin suoraan itseensä 1783. Yhdeksän vuotta aiemmin, riitapukarien Venäjän ja Turkin välisessä rauhansopimuksessa 1774, Krimin kaanikunta irrotettiin osmanien valtakunnasta ja siitä tuli ”käytännössä Venäjän vasallivaltio”. Venäjän tsarinna Katariina II oli aiemmin luvannut niemimaalle itsenäisyyden. Se ei koskaan toteutunut.

Takaisin vuoteen 1954. Neuvostojohto halusi juhlallisuuksilla korostaa kahden veljeskansan ikuista liittoa.

”Vaikka alueliitosta (Krim Ukrainalle) on usein pidetty Ukrainalle juhlavuoden vuoksi tehtynä suosionosoituksena, Krimin siirtämisen todelliset motiivit olivat taloudellisia. Sodan tuhojen ja tataarien karkottamisen vuoksi Krim tarvitsi uudisasutusta sekä huomattavia investointeja jälleenrakennukseen. Neuvostojohdon mielestä Ukraina kykeni toteuttamaan Krimin jälleenrakennuksen Venäjää paremmin, koska Venäjällä ei ollut edes maayhteyttä niemimaalle.”

Remyn mukaan liittäminen oli ukrainalaisten mielestä taloudellisesti kyseenalaista. Lisäksi venäläisten osuus liitoksen myötä Ukrainassa kasvoi, Krimin hallinto pysyi venäjänkielisenä, ja ukrainalaiset saivat nyt haluamattaan kantaa osasyyllisyyden tataarien karkotuksesta.

Ukraina itsenäistyi 1991. Seuraavana vuonna Venäjän parlamentin alahuone duuma hyväksyi lain, joka totesi, että Krimin liitos Ukrainaan 1954 oli laitonta. Vaikka lailla ei ollut paljoakaan merkitystä, se kuvasti Venäjän eliitin ”laajaa tyytymättömyyttä Krimin tilanteeseen”, Remy kertoo.

Raskas 1900-luku

Ukrainan 1900-luku oli raskas kulakkien likvidointeineen ja nälänhätineen, Stalinin terroreineen, maailmansotineen ja neuvosto-Moskovan käskytyksineen.

Taival on ollut vaikea myös itsenäistymisen jälkeen. Länsimaista demokratisoitumista ovat jarruttaneet ”pikemminkin yksityisen ja valtion edun sekoittuminen toisiinsa sekä korruptio kuin autoritaaristen poliittisten aatteiden suosio”.

Ilman Venäjän tukemaa sotaakin Ukraina oli liemessä. Se oli jakaantunut alueellisesti, ja poliittisia eliittejä olivat hiertäneet myös suhde länteen ja Venäjään sekä ukrainalaiseen identiteettiin.

”Ukrainan demokratia on ongelmista huolimatta ollut vahvempi kuin useiden muiden entisten neuvostotasavaltojen. Se kestää nykyisenkin kriisin, jos voittajilla on viisautta ottaa myös hävinneet osapuolet huomioon.”

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa