Kirja-arvio: Tuntematon Suomi ruotsalaisin silmin

Nykyisin Suomena tunnettu alue oli osa Ruotsia noin 600 vuotta, kunnes venäläiset veivät vuonna 1809 Ruotsilta kolmasosan sen alueesta ja osan jopa silloisesta Ruotsin ydinalueesta (eli Turun seudun). 

Ruotsissa alettiin puhua menetyksen jäkeen "Suomen-kysymyksestä", jolla voi ymmärtää ylipäätään huolta  siitä, mitä Suomelle tapahtuu ja olisiko alue mahdollisesti saatavissa takaisin.  

Historiantutkija ja Suomessakin diplomaattina toiminut Krister Wahlbäck kirjoitti Suomen-kysymyksestä kirjan jo vuosikymmen sitten, kun Suomen ja Ruotsin erosta tuli kuluneeksi 200 vuotta. Viime vuonna tämä hyvin aikaa kestänyt kirja julkaistiin vihdoin suomeksi. 

Ruotsalaiset näkevät historian toisin

Suomalaisena olemme oppineet lukemaan lähes yksinomaan suomalaisten kirjoittamaa historiaa Suomen tapahtumuista. Siksi onkin valtavan kiinnostavaa tutustua ruotsalaiseen näkökulmaan Suomen tapahtumista. 

Otetaan esimerkiksi ennen talvisotaa keskusteluissa ollut Suomen ja Ruotsin puolustusliitto. Suomessa se nähtiin järkevänä turvana Neuvostoliittoa vastaan mutta Suomessa tuota toteutumatonta liittoa pidettiin yksinomaan Suomen puolustuksen vahvistajana. 

Ruotsissa puolustusliitto olisi voinut lisäksi tarkoittaa suomalaisten velvoittamista avunantoon, jos vaikkapa Saksa olisi hyökännyt Ruotsiin. (Venäjä ja Neuvostoliitto olivat liitossa talvisodan alla ja sen jälkeenkin). Suomessa ei kukaan ajatellut, että mahdollinen puolustusliitto tarkoittaisi mitään muuta kuin Ruotsin apua mahdollista Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. 

Hyväntahatoinen Ruotsi

Kirjan näkemyksiä voisi tulkita siten, että Ruotsi on ollut varsin hyväntahtoinen Suomea kohtaan kahdensadan vuoden ajan. Toisaalta Ruotsi ei ole kuitenkaan auttanut meitä niin suuresti kuin olisimme halunneet, erityisesti sota-aikana. 

Toisekseen, Venäjä on ollut myös Ruotsille uhka ja Ruotsi on pyrkinyt tasapainottelemaan Venäjän- ja Suomen-politiikassaan niin, että Venäjä ei kokisi Ruotsia uhaksi. Tässä Ruotsi onkin onnistunut, sillä se ei ole sotinut sen jälkeen, kun menetti loputkin Suomen alueesta Venäjälle 1809 ja valloitti Norjan. 

Ruotsi ehti kiistellä Venäjän kanssa lukuisissa sodissa ja valtion itäisen osan itäraja vaihtoi usein paikkaa. Kun Ruotsi lopulta menetti koko Suomen alueen Venäjälle, Ruotsin uusi kuningas eli ranskalaisen Bernadotte-suvun Kaarle Juhana piti järkevänä hyviä suhteita Venäjän kanssa. Toki tässä auttoi Venäjän silloisen tsaarin Aleksanterin hyväksyntä sille, että Ruotsi sai vallata Norjan. Norjan Ruotsi menetti sata vuotta myöhemmin rauhanomaisesti. 

Loput suomalaiset haluttiin ruotsalaistaa

Suomen autonomia on ainakin meidän suomalaisten historiankirjojen mukaan ollut hyvä alku myöhemmälle itsenäistymiselle ja Wahlbäck myöntää saman. Tosin hän sanoo, että Ruotsissa 1800-luvulla annettiin ainakin toisinaan ymmärtää, että Suomessa oli pyritty kaikin tavoin välttämään Venäjän valtaan joutumista. Tällaisista näkemyksistä huolimatta Ruotsissa ymmärrettiin vähitellen, että Suomi ei ole enää osa sitä. 

Niinpä Suomen alue poistettiin pohjoismaiden kartoista ja nykyisen Ruotsin alueella asuneita suomea puhuvia alettiin ruotsalaistaa (etenkin Tornionjokilaaksossa). Tästä Wahlbäck on pahoillaan samoin kuin siitä, että 1960-luvulla Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kielellisiä tarpeita ei otettu vakavasti. 

Wahlbäck muistuttaa myös Ruotsiin 1800-luvun puolivälissä levinneistä rotuopeista, joiden avulla suomalainen "rotu" pyrittiin näkemään alempana ruotsalaisiin verrattuna. Lisäksi Ruotsissa keskusteltiin suomalaisten "kiitollisuudenvelasta", koska ruotsalaiset toivat omien näkemystensä mukaan Suomeen sivistyksen. 

Ongelmallinen Ahvenanmaa

Kirjassa on omistettu paljon huomiota Ahvenanmaalle, joka oli pitkään Ruotsille todellinen ongelma. Olihan Suomeen ja siten Venäjään kuuluva saarimaakunta Tukholman porteilla eikä venäläisten hanke Bomarsundin linnoituksen rakentamisesta jäänyt huomaamatta. Suomen itsenäistyessä Ruotsi yritti saada maakunnan liitetyksi itseensä ja jälleen toisen maailmansodan aikana Ahvenanmaan asema huolestutti Ruotsia. 

Tosin osasivat suomalaisetkin ärsyttää Ahvenanmaalla ruotsalaisia. Jatkosodan rauhanneuvotteluissa oli neuvottelijoille annettu ohje tunnustella Ahvenanmaan antamista venäläisille sotilastukikohdaksi Porkkalan sijaan ja tämä tieto levisi myös Ruotsiin (Ahvenanmaata ei itse neuvotteluissa kuitenkaan ehdotettu annettavaksi Venäjälle).

Venäjän uhka aina taustalla

Ruotsissa oli 1800-luvulla jonkun verran ihmisiä, jotka haikailivat Suomen takaisinvalloittamista mutta ongelma oli, että suomalaiset itse eivät välttämättä enää halunneet liittyä entiseen emämaahan vaikka ylipäätään suomalaiset olivatkin myötämielisiä Ruotsille. 

Suomalaisten rauhallinen elämä venäläisten kanssa tuntui olevan outoa ruotsalaisille – tämä siis ennen 1800-luvun lopun venäläistämistoimia. Kun Ruotsissa sitten seurattiin vuosisadan vaihteessa Suomen venäläistämistä, Ruotsi ei halunnut ärsyttää Venäjää millään tuen osoituksella suomalaisia kohtaan. 

Ruotsi iloitsi toisen Ruotsin syntymisestä

Sisällissodan aikana Ruotsi pelkäsi Suomen muuttuvan neuvostovaltioksi tai Saksan suojeluvaltioksi. Kumpikaan pelko ei toteutunut ja Ruotsissa saatettiin iloita siitä, että alueella oli nyt "kaksi Ruotsia". 

Ennen talvisotaa Ruotsissa oltiin hyvin pasifistisia. Puolustusmenot laskivat, kun Kansainliiton ajateltiin turvaavan pieniä valtioita. Tosin maassa pohdittiin, mitä Ruotsille tapahtuisi, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen, pitäisikö ruotsalaisten jotenkin avustaa Suomea. Kun sota sitten syttyi, sotilaallinen apu jäi vähäiseksi mutta moraalista, materiaalista ja rahallista tukea tuli paljon. 

Suomessa pohdittiin, pettikö Ruotsi Suomen talvisodan aikana. Wahlbäckin mukaan tällainen "moraalipoliittinen" pohdiskelu on kohtuutonta. Ruotsin piti myös ajatella, miten Neuvostoliiton tuolloinen liittolainen eli Saksa toimii, jos Ruotsi on liian aktiivinen Suomen suuntaan. 

Myös jatkosodassa Ruotsin apu jäi vähäiseksi, joskin humanitaarinen apu oli suurta. Ottihan Ruotsi myös noin 80 000 sotalasta Suomesta. Wahlbäck muistuttaa, että Ruotsin merkittävin apu oli poliittista: Suomen puolustavia puheenvuoroja Lontoossa ja Washingtonissa ja rauhanneuvottelujen aloittamisen avustamisessa. 

Lapin sodan aikana Ruotsi vastaanotti 56 000 pakolaista ja 32 000 lehmää. Sodan jälkeen rutiköyhä Suomi sai Ruotsilta merkittäviä luottoja, joilla sotakorvausteollisuutta pystyttiin rakentamaan. Wahlbäck otaksuukin, että luottoja myönnettiin, koska Ruotsi tunsi kaikesta tapahtuneesta huonoa omaatuntoa. Wahlbäck muistuttaa, että sotien päätteeksi Ruotsi onnistui kuitenkin tärkeimmässä tavoitteessaan eli pysymisessä sodan ulkopuolella. 

Nato ja YYA tulivat Pohjolaan

Sodan jälkeen Suomen ja Pohjolan asema muuttui, kun Suomesta tuli YYA-Suomi ja Norja ja Tanska liittyivät Natoon. Ruotsi pohdiskeli, mikä on Suomen todellinen asema ja mitä Neuvostoliitto todella haluaa. Ruotsissa pelättiin, että Suomesta tulee Neuvostoliiton satelliitti tai että kriisitilanteessa Neuvostoliitto jopa miehittäisi Suomen. Vanha ajatus siitä, että Suomi toimii puskurivaltiona oli voimissaan eikä Ruotsi halunnut, että venäläiset tulisivat Ruotsin rajoille saakka häiritsemään ruotsalaisten elämää. 

Stalinin kuoleman (1953) ja Kekkosen valtaantulon (1956) jälkeen tilanne muuttui hieman rauhallisemmaksi mutta nyt ruotsalaiset saivat pohdittavakseen, mitä Kekkonen milläkin näkemyksellään tarkoitti. Monet Kekkosen aloitteet olivat erilaisia vihjeitä neuvostoliittolaisille mutta lännessä ne yleensä tulkittiin alistumisena Neuvostoliiton tahtoon. 

Wahlbäckin mukaan Kekkosen neuvostomyönteiset aloitteet rajarauhasta Norjan kanssa tai ydinaseettomasta Pohjolasta eivät olleet vain Neuvostoliiton peesausta vaan Kekkonen halusi osoittaa Suomen olevan rauhallinen ja kiistojen ulkopuolelle pyrkivä maa. Aloitteellisuus toimi Suomen hyväksi eikä ollut niin väliä, vaikka aloitteet eivät koskaan toteutuneetkaan. 

Talouselämän kehitys tärkeää

Ruotsille oli tärkeää Suomen pyrkiminen sääntelytaloudesta kilpailutalouteen ja tässä projektissa Suomen liittyminen Eftaan oli tärkeää myös Ruotsille. Ruotsi auttoi Suomea sen minkä pystyi, vaikka aluksi Neuvostoliiton vastustus näytti jättävän Suomen läntisten talousorganisaatioiden ulkopuolelle. 

Toinen sodan jälkeinen merkittävä kysymys oli, kuinka läheinen Suomen ja Neuvostoliiton suhde on ja mikä sen merkitys on Ruotsille. Molemmat maat yrittivät toteuttaa puolueettomuutta ja Ruotsissa pohdittiin tarkkaan, miten Suomi toimisi, jos kriisi puhkeaisi. Ruotsin pääesikunnassa jopa pohdittiin 70-luvulla, kuinka Suomen ja Venäjän rataverkot olivat historian takia samaa leveyttä ja että Suomi varmaankin antaisi kriisitilanteessa rataverkkonsa venäläisten käyttöön, jotta nämä pääsisivät nopeasti Ruotsin rajalle. 

Paljon kiistoja, paljon yhteistä

Kirjassa käydään läpi noottikriisiä, Jakobsonin pyrkimyksiä YK:n pääsihteeriksi ja suomalaisten joukkomuuttoa Ruotsiin, kansainvälistä vakoilua ja Suomen sotilaallista tilannetta kylmän sodan aikana. 

Kirjassa Kekkosta pidetään monimutkaisena persoonana mutta Wahlbäck antaa suoraa tunnustusta etenkin, kun Kekkonen pystyi vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1978 torppaamaan Neuvostoliiton puolustusministerin Dmitri Ustinovin epävirallisen ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista, Kekkonenhan oli tuolloin jo 77-vuotias. 

Kekkosen jälkeen maailma muuttui jälleen. Ensin presidentiksi tuli Mauno Koivisto ja seuraavaksi Neuvostoliitto romahti ja Itä-Eurooppa vapautui. 

Vaikka tilanne Pohjois-Euroopassa rauhoittui ja normalisoitui, Ruotsin ja Suomen välille saatiin kiista EU-pyrkimyksistä. Ruotsi ilmoitti yksipuolisesti hakevansa EU-jäsenyyttä. Asiasta ei ollut kerrottu Suomelle (presidentti Koivistolle). Vaikka ruotsalaiset sittemmin selittivät puhumattomuuttaan vahingoksi, Suomessa ajateltiin ruotsalaisten pyrkivän jonkinlaiseen irtiottoon.  

Samassa veneessä EU:ssa

Wahlbäckin mukaan EU-jäsenyyden alettua vuonna 1995 Suomi ja Ruotsi ovat olleet paljolti samassa veneessä. Tukholmassa on voitu hänen mukaansa pohdiskella, onko enää mitään "Suomen kysymystä" olemassakaan. 

Kun kumpikin maa on valinnut olla Naton ulkopuolella, kiistoja tai näkemyseroja on herättänyt lähinnä erilainen suhtautuminen EU:n yhteiseen valuuttaan euroon ja suhtautuminen komission vallan kasvuun. Suomi ja Ruotsi ovat lähestyneet toisiaan etenkin taloudessa, kun suomalais-ruotsalaisten yritysten määrä on kasvanut.

Suomi alkaa olla tuntematon Ruotsissa

Lopuksi Wahlbäck toteaa tunnetun tosiasian eli sen, että ruotsalaiset eivät juuri piittaa, mitä naapurimaissa (Suomessa ja Norjassa) tapahtuu ja mitä ruotsalaisista siellä ajatellaan. 

Ruotsalaiset nuoret eivät edes koulussa ole saaneet tietoja Suomesta eivätkä useimmat ruotsalaiset käy koskaan Suomessa. Lähinaapureista kiinnostava ulkomaa on lähinnä Tanska, josta monet kulttuuri-ilmiöt tulevat Ruotsiin. 

Vaikka Ruotsi menetettyään Suomen ajatteli enemmän itseään, on Ruotsi ollut vaikeina aikoina usein ainoa läheinen suomalaisten ymmärtäjä. Amerikkalainen diplomaatti oli sanonut Wahlbäckille, että ruotsalaisten toiminta Suomessa on ollut heidän ainoa tärkeä suorituksensa jonkun muun kuin heidän itsensä hyväksi tuhannen viime vuoden aikana. Tähän voinee yhtyä.