Tshernobylin varjossa kasvanut urheilutähti painoi 8-vuotiaana vain 16 kiloa – yksi mustavalkoinen valokuva muutti kovia kokeneen tytön elämän

2:24
Tshernobylin onnettomuudesta tuli viime keväänä kuluneeksi 33 vuotta – aihetta käsiteltiin MTV3:n uutisissa.

USA:n väreissä kilpailevan Oksana Mastersin elämään on liittynyt suunnatonta iloa ja lohdutonta surua. 30-vuotiaan paraurheilijan tarina on osoitus siitä, mihin sitkeys ja periksiantamattomuus voivat parhaimmillaan johtaa.

Masters on kilpaillut urheilu-uransa aikana neljissä paralympialaisissa ja voittanut niissä yhteensä kahdeksan mitalia (2–3–3). MM-tasolla Masters on voittanut eri lajeissa yhteensä 16 mitalia (9–4–3).

25 vuotta sitten tällainen menestystarina vaikutti vielä täysin mahdottomalta.

Masters syntyi Ukrainassa vuonna 1989, kolme vuotta Tshernobylin tuhoisan ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen.

Hänellä oli kehossaan vakavia fyysisiä poikkeamia, joiden uskotaan johtuneen onnettomuudesta.

Mastersin molemmissa jaloissa oli kuusi varvasta, ja hän kärsi syndaktyliasta; molempien käsien sormet olivat kasvaneet yhteen, eikä hänellä ollut lainkaan peukaloita. Vasen jalka oli noin 15 senttiä oikeaa lyhyempi, ja molemmista jaloista puuttui isoja luustorakenteita.

– Polveni ikään kuin kelluivat, mikään ei tukenut niitä, Masters kuvailee BBC:lle.

Lisäksi Mastersilla oli niin sanottu kampurajalka eli hänen jalkateränsä oli vääntynyt kehityshäiriön vuoksi luonnottomaan asentoon.

Orpokotikierre

Biologinen äiti hylkäsi pienen tytön heti synnytyksen jälkeen. Alkoi seitsemän vuotta jatkunut orpokotikierre.

Olosuhteet olivat surkeat. Masters kärsi aliravitsemuksesta, ja niin fyysinen kuin psyykkinen hyväksikäyttö oli orpokodeissa yleistä.

Masters ehti asua kolmessa orpokodissa. Sitten, viiden vuoden iässä hän sai käsiinsä kuvan yhdysvaltalaisesta Gay Mastersista, joka halusi adoptoida hänet yhden ainoan mustavalkoisen valokuvan perusteella.

– Olin hänen äitinsä heti siitä lähtien, kun näin sen rakeisen kuvan. Rakastuin hänen silmiinsä. Näin, mikä voima niissä silmissä oli, Gay Masters sanoi The Players' Tribune -sivustolla julkaistlla videolla.

Kuva tulevasta äidistä oli orpokodissa viruneelle tytölle tärkeä. Se antoi uskoa tulevaan, ja hän pyysikin sitä vähän väliä nähdäkseen.

– Hänen silmänsä ja hymynsä olivat lämpimämmät kuin kenenkään muun, Oksana Masters muistelee ensimmäisiä ajatuksiaan tulevasta äidistä.

Adoptioprosessi kesti lähes kahden vuoden ajan.

– Aiheutin ongelmia. Jouduin vaikeuksiin, enkä koskaan oppinut. Jos minua lyötiin, nauroin vain. Minulle alettiin uskotella, että uusi äiti ei tule hakemaan minua, koska olen paha tyttö. Kun prosessi kesti niin kauan, aloin uskoa näihin juttuihin, Masters sanoi New York Timesille.

Totuus oli toinen. Gay Masters taisteli tytön puolesta sinnikkäästi, vaikka lukuisat ihmiset yrittivät suostutella häntä luopumaan adoptioaikeistaan.

Oksana Masters muistaa yhä sen hetken, kun hän kohtasi silmästä silmään naisen, jonka kuvaa hän oli kahden vuoden ajan pyytänyt nähdäkseen.

Oli ilta, ja hän olisi halunnut valvoa, mutta orpokodin hoitajat pakottivat hänet sänkyyn.

– Käytävä oli todella pimeä, ja se haisi homeelle. Lattia oli liukas, koska putkista valui vettä, joka jäätyi lattialle. Kun minut asetettiin sänkyyn selälleni, peitto sullottiin patjan alle niin tiukasti, etten mahtunut kääntymään.

Sitten hänen olkapäähänsä koputettiin. Äiti oli tullut.

– Sanoin tietäväni, että hän on äitini, koska minulla oli hänen kuvansa. Muistan, miten hän hymyili ja kosketti minua kädellään. Hänkin sanoi tietävänsä, kuka minä olen – hänen tyttärensä.

Elämän pelastus

Uusi koti löytyi Buffalosta. Oksana Masters oli tuolloin 86 senttiä pitkä, ja hän painoi 16 kiloa. Hänellä oli ikää kahdeksan vuotta.

– Käytin taaperoikäisten lasten vaatteita!

Toistuvat sairaalakäynnit tuottivat uusia diagnooseja pahasti aliravitusta lapsesta. Mastersilta puuttui osa mahalaukusta sekä joitakin lihaksia ja jänteitä. Lisäksi hänen hampaissaan ei ollut lainkaan niitä suojaavaa kiillettä.

– Kuulin, että ainoa asia, joka voi poistaa hammaskiilteen, on säteily.

Mastersilta oli revitty Ukrainassa hampaita irti ilman minkäänlaista puudutusta. Yhdysvaltoihin saapuessaan häneltä puuttui kaikkiaan neljä hammasta, ja tilanne oli lääkäreiden kannalta vaikea, sillä hän pelkäsi hammaslääkäriä kuollakseen.

Seuraavina vuosina Mastersille tehtiin lukuisia leikkauksia. Hänen sormensa erotettiin toisistaan, ja käsiin tehtiin peukalot. Vasen jalka, se lyhyempi, amputoitiin polven alta, kun Masters oli 9-vuotias, ja oikealle jalalle tehtiin sama operaatio viisi vuotta myöhemmin.

Perhe muutti myöhemmin Louisvilleen. Ulkoisesti muista poikkeavalla tytöllä oli vaikeuksia sopeutua. Muistot yksinäisistä orpokotiajoista palasivat mieleen.

Mutta sitten hänen äitinsä teki jotain, mikä muutti tyttären elämän suunnan lopullisesti: kannusti tätä urheilun pariin.

– Urheilu pelasti hänen elämänsä. Hän kohdisti kaiken vihansa ja pelkonsa siihen, Gay Mastes sanoi.

Ympyrä sulkeutui

Masters löysi ensimmäisen menestyslajinsa, soudun, 13-vuotiaana, vuonna 2002.

Vuonna 2008 hän seurasi Pekingin paralympialaisia televisiosta ja innostui toden teolla. Kolme vuotta myöhemmin hän tapasi tulevan soutuparinsa, miinakentällä molemmat jalkansa menettäneen merijalkaväen veteraanin Rob Jonesin. Jo seuraavana vuonna kaksikko voitti Lontoossa paralympiapronssia TA-luokassa.

Lontoon kisojen jälkeen USA:n paralympiajoukkueen hiihtovalmentaja Eileen Careyn innosti Mastersin ladulle.

23-vuotias urheilija asetti tavoitteekseen Sotshin talvikisat, joiden merkitys oli alusta lähtien Mastersille todella suuri – käytiinhän ne lähellä hänen lapsuusmaisemiaan.

Masters saavutti Sotshissa hopeaa 12 kilometrin kelkkahiihdossa, ja viideltä kilometriltä tuloksena oli pronssinen mitali.

Hopeamitalin jälkeiset hetket jäivät ikuisesti Mastersin mieleen. Hänen rinnallaan, palkintokorokkeen korkeimmalla askelmalla seisoi paralympiavoittaja Ludmila Pavlenko, jonka kunniaksi soitettiin Ukrainan, Mastersin synnyinmaan kansallislaulu.

– Ympyrä sulkeutui. En voittanut kultaa, mutta se tuntui siltä, Masters muistelee BBC:n mukaan.

Neljä vuotta myöhemmin hän sai kultaisen hetkensä saavuttaessaan Pyeongchangissa kaksi paralympiavoittoa, kaksi hopeaa ja pronssin.

Kohti Tokiota

Kaksi vuotta Pyeongchangin kisojen jälkeen Mastersin tarina on kaikkea muuta kuin ohi.

Hänen lajivalikoimaansa kuuluu myös käsipyöräily, jossa hän kilpaili jo Rion paralympialaisissa 2016. Mitali jäi maantieajossa yhden ja aika-ajossa kahden sijan päähän.

Hän on nykyisessä kotimaassaan tunnettu julkkis, jonka kasvot ovat olleet esillä niin juna-asemien julisteissa, Sports Illustrated -lehdessä kuin suurten kansainvälisten yritysten, esimerkiksi Toyotan ja Visan, mainoksissakin. Mastersilla on paralympiaurheilijaksi todella merkittäviä yhteistyökumppaneita.

Kun urheilu-ura joskus päättyy, Masters haluaisi avata oman kahvilan.

Sitä ennen hän aikoo kilpailla ensi kesänä Tokiossa uransa viidensissä paralympialaisissa ja voittaa käsipyöräilyssä sekä maantieajon että aika-ajon.

– Minulla on Riossa tekemättä jääneet asiat hoidettavana.

Lähteet: BBC; NY Times, Team USA

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Olemme päivittäneet MTV Oy:n tietosuojakäytännön. Päivityksen yhteydessä Mediahub Oy:n tietosuojakäytäntö on yhdistetty osaksi MTV:n tietosuojakäytäntöjä. Lue lisätietoja tästä.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja