Epävirallinen kierrättäminen tuhoaa luontoa ja kierrättäjien terveyttä. Samalla se kuitenkin hyödyntää raaka-aineet tavalla, johon länsimaissa ei pystytä.
Länsiafrikkalaisen Ghanan pääkaupungin Accran liepeillä sijaitseva Agbogbloshien kierrätysalue oli takavuosina kyynisen katastrofijournalistin unelma.
Se tunnettiin maailman saastuneimpana paikkana, helvetinkolona, jonka taakse jäi jopa ydinonnettomuuden jälkeinen Tshernobyl.
Agbogbloshiessa loimottivat yötä päivää taivaan mustaavat pätsitulet, joihin kierrättäjät syöttivät tietokonekaapeleita polttaakseen niistä pois muovin ja ottaakseen talteen arvokkaan kuparin.
Maaperä oli moottoriöljyn ja myrkkyjen kyllästämä ja ilma kitkerää. J
o vuonna 2011 kierrätyspihan ilmasta mitattiin neljä kertaa enemmän lyijyä kuin Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto salli.
Agbogbloshie sai mainetta: tämä on pahin ja kauhein paikka maailmassa.
Tänne hyvinvoivan pohjoisen sähkö- ja elektroniikkajätettä dumpataan satoja miljoonia tonneja saastuttamaan ghanalaisten ympäristö ja pilaamaan heidän terveytensä.
Ja mikä parasta: lento Euroopasta ei ollut journalistille kohtuuttoman pitkä, Accran lentokentältä pääsi kierrätyspihalle nopeasti ja maassa puhuttiin englantia.
Jutun sai kokoon jopa päivässä, ja kuvista tuli näyttäviä. Paikan nimi nyt oli aika kirjoituskelvoton, mutta eihän ihan kaikkea voinut saada.
Vähemmälle huomiolle jäi, että suurin osa Accraan saapuvista laitteista oli käyttökelpoisia ja päätyi uusiokäyttöön. Rikkinäisistäkin saatiin varaosia. Jäteromun käsittely taas oli ja on yksi suurista työllistäjistä kaupungissa, jossa virallisen talouden työpaikkoja on erittäin vähän.
Modernisti ilmaistuna Agbogbloshiessa harjoitettiin kiertotaloutta. Toki sellaista, jonka kustannukset ympäristölle ja ihmisille olivat hirveät, mutta kiertotaloutta yhtä kaikki.
Sodoma ja Gomorra?
Kirjailija ja dokumentaristi Annu Kekäläinen tutustui Agbogbloshieen eteläafrikkalaisen valokuvaajan Pieter Hugon valokuvista Kiasman taidemuseossa Helsingissä vuonna 2011.
Pitkälle yli vuosikymmentä myöhemmin useita teoksia Afrikasta kirjoittanut Kekäläinen matkusti itse Ghanaan tutustumaan alueeseen.
Kahden kuukauden materiaalinkeruun ja haastattelujen tuloksena syntyi teos Seuraavat elämät – eurooppalaisen kierrätysideaalin afrikkalainen kääntöpuoli.
Samalla kun se kertoo älylaitteiden purkajien elämästä ja omasta kulutusvimmastamme, esille nousee myös ajatus siitä, ettei Agbogbloshie ehkä olekaan pelkkä Sodoma ja Gomorra, vaikka se on toki sitäkin.
Hetken Kekäläinen ehti jo pelätä, ettei pystyisi tekemään koko kirjaa. Ghanalle kyseenalaista mainetta tuottanut Agbogbloshie oli nimittäin juuri ennen Kekäläisen matkaa jyrätty maan tasalle alueministeri Henry Quarteyn määräyksestä.
Samalla häädettiin myös tienvarsien kaupustelijoita ja tyhjennettiin toreja autoliikenteen sujuvoittamiseksi. Perusteena oli ministerin iskulause, jossa on kaikuja Yhdysvaltojen kultamailta: Make Accra work again!
Uusi, paljon entistä pienempi kierrätyspiha oli kuitenkin jo noussut noin puolen kilometrin päähän tuhotusta.
Piha oli tismalleen samanlainen kuin vanha, yhtä kaoottinen ja saastunut. Tosin sekin on myöhemmin määrätty tuhottavaksi, mutta Kekäläisen tietojen mukaan näin ei toistaiseksi ole vielä käynyt.
Yhden ongelmajäte on toisen kiertotalous
Miksi sitten käytetystä tietokoneesta, puhelimesta tai tabletista puhutaan Euroopassa kiertotalouden resurssina, kun samaiset laitteet Afrikkaan matkattuaan äkkiä muuttuvatkin ongelmajätteeksi?
– Me haluamme nähdä ne resursseina, mutta eiväthän ne mitään hirvittävän hyviä resursseja ole, jos niistä vain murto-osa pystytään kierrättämään. Esimerkiksi arvometallit ovat pieninä hippuina muovin seassa eikä niitä vielä saada järkeviä määriä talteen, Kekäläinen sanoo.
Ghanassa kiertotalous toimii toisin.
– Kun elektroniikka puretaan konteista Accran Teman satamassa, se viedään lähistön kauppapaikoille myytäväksi. Koska harvalla ghanalaisella on varaa uuteen puhelimeen tai tietokoneeseen, kauppa käy hyvin. Kun puhelin tai tietokone on sitten aikanaan käytetty jopa ghanalaisittain loppuun, siitä ehkä vielä irrotetaan joitakin varaosiksi kelpaavia osia. Agbogbloshieen päättyy osin laitteita, joissa ei enää ole mitään käyttökelpoista jäljellä, Kekäläinen selvittää.
Toki Ghanaan, kuten muihinkin Länsi-Afrikan maihin, tuodaan laittomasti myös rikkinäistä elektroniikkaa hävitettäväksi.
Elektroniikkajätteen dumppaaminen Afrikkaan on kielletty, mutta sitä tulee silti, sillä kattava valvonta on mahdotonta.
Rikkinäisistäkin laitteista riisutaan kaikki varaosiksi kelpaava ennen kuin ne hävitetään Agbogbloshiessa tai jossain muussa Ghanan romupihoista.
Haluamisen kulttuuri
Vaikka Ghanassa ja muissa Afrikan maissa kulutuselektroniikkaa käytetään niin pitkään kuin suinkin mahdollista, ei se silti poista sitä valtavaa vinoutumaa, joka koko järjestelmässä on: me ostamme koko ajan valtavasti tavaraa. Korvaamme joskus lähes uusia tuotteitamme toisilla, koska ne ovat tehokkaampia, sopivampia, kauniimpia tai koska meitä nyt vain ylipäänsä huvittaa tehdä niin.
Elämme haluamisen kulttuurissa.
Afrikkalaisten osaksi tulee saada se, mitä me länsimaissa emme enää halua, olipa kyse sitten elektroniikasta tai vaikkapa vanhoista vaatteista, joita niitäkin rahdataan Afrikkaan satoja tuhansia tonneja.
Taannoisen tutkimuksen mukaan eurooppalainen omistaa keskimäärin 72 sähkö- tai elektroniikkalaitetta, joista 11 on rikki. Siitä riittää tavaraa siirrettäväksi joko lailliseen tai laittomaan uusiokäyttöön ja hävitykseen.
Mutta mikä sitten ratkaisuksi? Tietysti parasta olisi, että ostaisimme vähemmän, mutta haluamisen kulttuurissa se on vaikeaa.
– Eihän tietenkään voi olla niin, että kierrätyksestä jäävät myrkyt päätyvät sinne heidän huolekseen. Miksi tuottajavastuuseen ei voisi kuulua, että laitteet tarkistettaisiin ja kunnostettaisiin täällä ja vietäisiin sitten kunnostettuina uusiokäyttöön, jos ghanalaiset niitä haluavat, Kekäläinen kysyy.
– Ja tuottajavastuu voisi olla globaali myös siten, että me sitten vastaisimme myös niiden laitteiden kierrättämisestä, jotka hajoavat Ghanassa, hän jatkaa.
Kirjan kirjoittaminen oli Kekäläisen mukaan vaikeaa. Agbogbloshien kierrätyspiha ja koko ghanalainen kierrätysekosysteemi on monitasoinen, ja hän olisi käyttänyt siihen tutustumiseen mielellään paljon enemmän aikaa. Myös ihmiskohtalot jäivät vaivaamaan, kuten myös vinoutuneeksi vinksahtaneet tavaravirrat.
– Se on ratkaisematon dilemma. Ei sekään voi olla ratkaisu, että sinne ei saisi viedä mitään. Helppoa ratkaisua ei ole olemassa, varsinkin kun se paikka on vielä ihmisten työllistäjä.
Tämän ongelman ja sen ikuisen jatkuvuuden kiteyttää oivasti Kekäläisen kirjassa kännykkäkierrättäjä Charles Abonkeka.
– Puhelin on kuin ihminen. Tänään se toimii, mutta huomenna se on jo rikki.