Suomenlahden taistelujen unohdetut sankarit

Arvio: Mikko Rita

Suomalainen lukijakunta näyttäisi olevan kyltymätön mitä tulee viime sotiamme käsitteleviin historiikkeihin ja sotakirjoihin ylipäätään. Joka vuosi näihin aikoihin, isänpäivän alla, painotalot sylkevät uusia kuvauksia 70 vuoden takaisista kohtalonhetkistä ja poliittisista kamppailuista niiden taustalla.

Lähes jokainen suomalainen osaa nimetä talvi- ja jatkosodan ratkaisupaikat ja jopa taisteluiden sankareita. Kovimmat kahinat käytiin luutuneen käsityksen mukaan itärajan korvissa, siellä jossakin. Samaan aikaan sodittiin - usein äärimmäisissä olosuhteissa ja yhtä lailla ylivoimaista vihollista vastaan - merellä, ulkosaarilla ja Suomenlahden jäillä. Laivaston ja rannikkotykistön taistelut ovat painuneet lähes tyystin tuntemattomuuteen ja ne sankarit... niin, muistaako heitä kukaan? Surkea tosiasia lienee, että laivaston lippulaivan panssarilaiva Ilmarisen tuho on yleisesti tunnetuin suomalaisen merisodankäynnin sivunäytös.

***

Merihistorian harrastus näyttäisi olevan voimissaan jo päätellen siitä, että antikvariaateista on vaikeaa löytää aiheesta painavaa kirjallisuutta, tai ainakin kirjat ovat hyvissä hinnoissa. Suomen vesillä olevat historiallisesti arvokkaat hylyt ovat olleet esillä julkisuudessa toistuvasti, ja laivanhylkyjen suojelun tarpeeseen on alettu herätä tosissaan. Pieni mutta omistautunut sukeltajien nykysukupolvi (allekirjoittanut mukaan lukien) janoaa tietoa Itämeren historiasta, jonka saatossa jokin sota on varsin usein ollut meneillään, vielä tuoreessa muistissa tai uusi jo näköpiirissä.

WSOY:n suurteos Suomen merisota - Taisteluja Itämeren herruudesta ajoittaa ensimmäisen Suomen oman laivaston Ruotsin vallan ajalle 1500-luvulle. Kirjan viimeisten sivujen valokuvassa sukellusveneet odottavat toisen maailmansodan loputtua romuttamistaan, koska rauhansopimus kielsi Suomelta sukellusveneaseen. Siihen väliin mahtuu lukemattomia historian käänteitä, tarinoita ja ihmiskohtaloita.

***

Kirjan tekijät ovat olleet siinä mielessä kiitollisen tehtävän edessä, että laivasto on näyttävin puolustushaara. Tähän saa tietysti esittää vastaväitteitä, mutta se kannattaa tehdä vasta nähtyään Suomen merisota -kirjan kuvituksen. Teos sisältää lähes 400 valokuvaa, joiden joukossa on nippu harvinaisia sota-ajan väriotoksia. Badewanne-sukeltajaryhmän vedenalaiskuvat tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa syvällä lepääville laivanhylyille, paikkoihin, joihin vain harvoilla on muutoin mahdollisuus päästä.

Karttojen avulla havainnollistetaan esimerkiksi Suomenlahtea halkoneet miinakentät sekä Porkkalanniemen ja Naissaaren kohdalta Suomenlahden sulkeneet sukellusveneverkot.

Laivaston arvomerkit, epoletit ja muut tamineet esitellään kahdella sivulla vihellyspillin punoksesta amiraalin kultakoristeiseen lippalakkiin. Laivastolehtien 1930-luvun art deco -tyyliset kansikuvat alleviivaavat aselajin tyylikkyyttä.

Sotakirjan yhteydessä olisi kai väärin puhua merimiesromantiikasta, mutta onhan yksityiskohdissa totta vieköön esteettistä tehoa. Myös merimaalauksia hyödynnetään taiten. Yksi herkkupaloista on kokonaiselle aukeamalle painettu maalaus vuoden 1790 Ruotsinsalmen meritaistelusta. Puunkappaleet ja miehistöt sinkoutuvat taivaalle tykinkuulien iskiessä kovaonnisiin laivoihin. Kotkan edustalla käydyssä Pohjoismaiden suurimassa laivastojen välisessä tykistötaistelussa oli mukana yhteensä 450 Venäjän ja Ruotsin sota-alusta. Ruotsi selvisi voittajana ja varmisti edullisemmat ehdot rauhansopimuksessa.

Jotain teoksen mittasuhteista kertoo se, että kirjalähetyksen paino oli yli 3,7 kiloa. Runsaan kuvituksen ja hyvin toimitettujen kuvatekstien ansiosta teos on nautiskellen selailtava, vaikka sivuja on yli viisisataa.

***

Suomen merisota -teoksen pääpaino on luonnollisesti viime sodissa. Merialueellamme käydyt yhteenotot olivat harvemmin meritaisteluita siinä perinteisessä mielessä, jossa kaksi laivasto-osastoa ampuu toisiaan tykeillä, kunnes vastaanottava osapuoli nilkuttaa pois paikalta tai vajoaa puhki ammuttuna syvyyksiin.

Sen sijaan Suomen merisodankäynti oli luonteeltaan juonikasta puolustautumista määrällisesti ja laadullisesti rajallisella kalustolla. Suomalaiset ja saksalaiset miinoittivat Itämerta tiuhaan sulkien väyliä ja ahdistaen Neuvostoliiton Itämeren-laivastoa Suomenlahden pohjukkaan.

Mitättömän oloiset kallioluodot keskellä merta muodostuivat strategisesti elintärkeiksi tarkkailupisteiksi, joista taisteltiin verissä päin. Itäisellä Suomenlahdella Somerissa torjuttiin neuvostojoukkojen maihinnousua menestyksekkäästi kesällä 1942. Bengtskärin majakkasaaren kahakka edellisenä kesänä pauhasi kaksi päivää taukoamatta ja siinä oli mukana yhteensä jopa kaksi tuhatta sotilasta meri- ja ilmavoimista sekä maajoukoista. Neuvostoliiton Hangon-tukikohdan läheisyydessä sijaitseva saari jäi suomalaisten haltuun.

Piskuiset mutta nopeat moottoritorpedoveneet ilmestyivät kuin tyhjästä ja iskivät isoja vihollislaivoja vastaan, niin kuin kävi Lavansaaren satamassa myöhään syksyllä 1942. Pimeässä tehdyn hyökkäyksen seurauksena tykkilaiva Krasnoje Znamja eli Punainen lippu makasi pohjassa ja suomalaisveneiden onnistui pelastautua raivoavan tykkitulen alta. Viimeistään tässä luvussa lukija tulee tutustuneeksi tämän kirjoituksen alussa peräänkuulutettuihin laivaston sotasankareihinkin.

Yksittäisten tapahtumien rinnalla kulkee maailmansodan suuri tarina sekä läheinen yhteistoiminta Saksan voimakkaan Itämeren-laivaston kanssa. Saksalaisten sotaonnen kääntyminen itärintamalla ja Suomen solmima erillisrauha johtivat väistämättömään; entiset aseveljet olivat nopeasti toistensa kimpussa myös merellä, Suursaaren valtausyrityksessä syyskuussa 1944.

Asiaan vihkiytyneissä piireissä teoksen julkaisun luulisi herättävän armotonta syyhyä, mutta en näe syytä, miksei tästä kannattaisi innostua laajemminkin. Kirja suorastaan huutaa seurakseen kiireetöntä marraskuista myrskypäivää, hyvää nojatuolia ja totilasia sohvapöydälle höyryämään.

***

Suomen laivaston tulivoimaltaan merkittävin pelote olivat suuret panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen. Ilmarinen upposi miinoitteeseen epäonnisessa harhautusoperaatiossa Pohjois-Itämerellä syyskuussa 1941, jatkosodan kestettyä vain kaksi ja puoli kuukautta. Sisaralus Väinämöinen oli tämän jälkeen Suomen ainoa suuri laivayksikkö. Sitä varjeltiin vihollisen toistuvilta ilmahyökkäyksiltä, ja myös Neuvostoliiton Itämeren-laivasto janosi sen löytämistä ja tuhoamista.

Ilmatiedustelu paikansikin lopulta suurikokoisen taistelulaivan Kotkan satamassa. Sitä tuhoamaan lähetettiin kaikkiaan 131 koneen lentoarmada. Määrää pidetään kirjan mukaan suurimpana, mitä koskaan on keskitetty yhtä alusta vastaan. Pommit osuivat ja aluksella syttyi tulipalo, joka peitti sen savuun. Syöksypommittajat viimeistelivät tuhotyön, ja sotalaiva upposi kyljelleen satamaan.

Suomalaisten onneksi se vaan ei ollut panssarilaiva Väinämöinen, vaan saksalaisten Kotkan satamaan tuoma ilmantorjuntaristeilijä, joka toki muistutti ulkomuodoltaan suomalaisalusta. Mitalisateeseen joutuneille Neuvostoliiton meriupseereille tämä selvisi vasta sodan päätyttyä, kun heidät kutsuttiin vierailulle Väinämöiselle.

***

Rauhanteon jälkeen panssarilaiva Väinämöinen nimittäin luovutettiin Neuvostoliitolle sotakorvauksena ja se seilasi vielä kymmenisen vuotta neuvostolaivaston lipun alla nimellä Vyborg. Kirjan viimeisillä sivuilla on alakuloinen kuva jäissä seisovasta riisutusta panssarilaivasta, entisestä rannikkomme pelottavasta vartijasta, joka odottaa viimeistä palvelustaan Suomelle, purjehdusta kohti itänaapuria.

Vihollisuudet haudattiin, miinat raivattiin merestä ja siirryttiin yya-kaudelle. Seuraavina vuosikymmeninä tässä maassa rakennettiin lukuisia uusia suuria laivoja. Niiden suunta oli valmistuttuaan huomattavan usein sama kuin Väinämöisen.

Mikko Rita

Kirjoittaja on toimittaja MTV3 Uutisissa

Tämä blogi on jatkoa Maikkarin kirjallisuussivulle, josta löydät vanhempia kirja-arvosteluja. Lue arvioita täältä: http://www.mtv3.fi/uutiset/kirjat/arviot/

Kirja-arvioita voi seurata myös Facebookissa. Käy tykkäämässä MTV3 Kirjat -sivustoa.