Mannerheim ihastui metsästysmajaan – rakennukseen tiivistyvät Suomen historian kiihkeimmät vaiheet

Kolmipäiväisen vierailun vaiheet on dokumentoitu tarkoin aina metsästyssaalista myöten: tuli ukkometso, koppeloita, pyitä. Valokuvia on reissulta vino pino; ne otti tiedotuskomppanian kuvaaja Pauli Jänis.

Jänis koosti otoksistaan ”Kolme päivää Rukajärven suunnalla” -valokuvavihkosen, jonka kuvaselostuksista löytyy eriskummallinen maininta: ”Marski kahvitulilla. Hän sanoi tämän tulen laatimisen olevan ensimmäisen tulien laatimisen, minkä hän näkee elämässään.”

Oliko mahdollista, että mies joka Venäjän tsaarin upseerina ja vakoojana oli matkustanut hevosen selässä Aasian halki, ei ollut aiemmin nähnyt, miten nuotio sytytetään? 

Marskin majaan ja sen vaiheisiin tiivistyy paljon olennaista itsenäisen Suomen historiasta, varsinkin sen sotaisista ensi vuosikymmenistä.

Jo yksistään majan alkuperäisessä sijoituspaikassa Lieksajärven rannalla voi nähdä paljon symboliikkaa ja jopa poliittista tarkoitushakuisuutta. Sijaitseehan Lieksajärvi Repolan kunnan alueella, joka heimoaatteen huippuaikoina vuonna 1918 liitettiin toviksi Suomeen.

Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 Repola päätyi kuitenkin Neuvosto-Venäjälle, sillä lehmänkaupoissa bolsevikkihallinnon kanssa Suomi liitti valtakuntaansa mieluummin taloudellisesti kiinnostavan Petsamon kuin itäkarjalaista erämaata. 

Kun Suomi sitten jatkosodassa paitsi otti talvisodan menetykset takaisin myös valloitti alueita Neuvostoliitosta, Mannerheim pani itsensä henkilökohtaisesti likoon Itä-Karjalan puolesta. Heinäkuulle 1941 päivätyssä legendaarisessa ylipäällikön päiväkäskyssä on asiasta mustaa valkoisella: ”Vapaussodassa vuonna 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. (--) Suokoon kansojen kohtaloja ohjaava kaitselmus Suomen armeijan täyttää Karjalan heimolle antamani lupauksen.”

Mannerheimin lupaus kesti kaksi vuotta. Jo syksyllä 1944 oli selvää, että Karjala vaihtaa jälleen omistajaa. Välirauhansopimuksessa Suomen oli pakko suostua luovuttamaan Neuvostoliitolle Karjalan kannas, Laatokan Karjala ja muut vanhat suomalaiset alueet. Oli itsestään selvää, että myös Itä-Karjalan vallatut maat piti palauttaa Neuvostoliitolle. 

Mitä siis tapahtui Marskin majalle, joka sijaitsi noin 30 kilometrin päässä Suomen rajasta Neuvostoliiton puolella? On helppo kuvitella, että sodan kaaoksessa yksittäinen, hankalien kulkuyhteyksien päähän erämaahan rakennettu talo voisi unohtua paikoilleen. Tai voitaisiinhan sellainen kiireessä vain tuikata tuleen. 

Mutta Marskin majaa ei unohdettu eikä tuhottu. Se purettiin saunoineen päivineen loppukesällä 1944. Hirret numeroitiin, ja kaikki irtain tuoleja, astioita ja koriste-esineitä myöten otettiin talteen ja tuotiin Suomen puolelle.

Huolenpidon syyt ovat ilmeiset: Mannerheim oli ylipäällikkö ja legenda jo eläessään. Ei hänen syntymäpäivälahjansa kohtalo ollut samantekevä.

Mutta epäilemättä siirrosta päättäneet viranomaiset ovat tajunneet myös asian poliittisen puolen. Entäpä jos puna-armeija olisi löytänyt majan suomalaisten vetäydyttyä Repolasta? Neuvostoliiton silloiselle propagandakoneistolle tuskin voi kuvitella herkullisempaa asetta: Suomen armeijan ylipäällikön vapaa-ajanasunto löytyy suomalaisten sodan alussa Neuvostoliitolta anastamalta alueelta! Sitä olisi voitu käyttää konkreettisena osoituksena Mannerheimin sotaintoilusta ja valloituspyrkimyksistä. 

Propaganda-asetta venäläiset eivät Marskin majasta kuitenkaan koskaan saaneet. Jo toukokuussa 1945 majaa alettiin pystyttää uuteen paikkaan, Etelä-Hämeeseen Lopelle Puneliajärven rantaan. Pystytystä valvoi kajaanilainen arkkitehti Eino Pitkänen, sama mies, joka suunnitteli majan Lieksajärven rantaan.

Juhannuksen alla 1945 Mannerheim, ei enää ylipäällikkö vaan tasavallan presidentti, otti majan vastaan - vieläpä omalla tontillaan. Mannerheimin kerrotaan vitsailleen, että tämä olikin ensimmäinen pala maata, jonka hän omistaa Suomessa.

Nykyään maja on suosittu matkailunähtävyys, jota pitää yllä upseerijärjestöjen muodostama Suomen Marsalkka Mannerheimin Metsästysmaja ry. Majan naapurissa on modernit ravintolapalvelut, ja sauna toimii tilaussaunana.

Entäpä alkuperäinen paikka? Millainen matkailunähtävyys se on?

Linnuntietä Suomen rajalta Marskinniemeen - nimi jonka suomalaiset sodan aikana majan paikalle antoivat - on matkaa noin 30 kilometriä.

Kuten vuonna 1942, Lieksajärvi on yhä lähes luonnontilainen vesistö upeine hiekkarantoineen. Pieningän salon metsät ovat laajuudessaan tyrmäävät ja tieverkosto harva ja huonokuntoinen. Lähin ihmisasutus on alle kymmenen kilometrin päässä taantuvassa Repolan kyläkeskuksessa.

Massaturismikohteeksi ei Marskinniemestä ole.

Niemi on kasvanut umpeen, mutta vaikka vuosikymmeniä on kulunut, majan paikka erottuu selvästi. Tulisijojen pohjat ovat kookkaat, ja takan ja savupiipun palasia töröttää sammalen peittäminä ympäristössä. Kivijalan kivet ovat yhä suorassa rivissä, ja läheltä löytyvät kellarirakennuksen puiset jäänteet.

Noin sadan metrin päässä on pieni hiekkainen poukama. Siinä sijaitsi sauna, jonka terassilta aukeni upea näkymä Lieksajärven selälle.

Rantakanervikossa makaa pöllejä, lienevätkö saunahirsien ylijäämäpaloja. Ne ovat harmaata kelottunutta ikihonkaa.

Sellaista puuta, josta maja ja sauna rakennettiin 74 vuotta sitten.

Lähteet:

Pentti Perttuli: Marskin Majan vaiheita

Tauno Oksanen: Raappanan nyrkki

Majuri evp. Timo Karppisen haastattelu 18.6.2016

Rukajärven suunnan historiayhdistyksen arkisto

Kirjoittajan omat muistiinpanot matkoilta Lieksajärvelle 1998-2016