Pelaajana vuonna 2019 lopettanutta Riikka Sallista voi hyvällä syyllä kutsua uranuurtajaksi.
Hän pelasi historian ensimmäisissä jääkiekon naisten EM-kilpailuissa vuonna 1989, MM-kilpailuissa vuonna 1990 ja kuului Suomen maajoukkueen avainpelaajiin vuonna 1998, jolloin naisten jääkiekkoturnaus oli ensimmäistä kertaa olympiaohjelmassa.
Hän näki naiskiekon kasvun ja pystyi mukautumaan neljällä eri vuosikymmenellä kansainvälisen pelin vaatimuksiin, vaikka polvivammat uhkasivat päättää pelihommat jo viime vuosituhannen lopussa.
Uranuurtaja hän on pelivuosien jälkeenkin. Sallinen liitettiin tiistain vastaisena yönä Suomen aikaa jääkiekon kunniagalleria Hockey Hall of Fameen ensimmäisenä eurooppalaisnaisena. Suomalaisista mukaan on kelpuutettu aiemmin Jari Kurri ja Teemu Selänne.
– Olihan se tosi iso yllätys, kun kuulin valinnasta, 49-vuotias Sallinen kertoi puhelimitse STT:lle ja palasi tunnelmiin, kun kuuli asiasta kesällä.
– Olin luullut ja kuullut, että Hockey Hall of Fame on vain niille, jotka ovat pelanneet Pohjois-Amerikassa. Pääasiassa siellä on NHL-pelaajia, ja valitut naisetkin ovat pohjoisamerikkalaisia. Upea juttu ja kaikkein hienoin kunnianosoitus, jonka pelaaja voi saada lopetettuaan.
Juhlallisuudet jäivät väliin
Kunnian saivat myös pitkät NHL-urat pelanneet ruotsalaiset Henrik Sedin, Daniel Sedin ja Daniel Alfredsson sekä kanadalaismaalivahti Roberto Luongo ja postuumisti jääkiekkovaikuttaja Herb Carnegie.
Sallinen ei matkustanut Torontoon, mutta mietti asiaa pitkään. Hoitoalalla työskentelevänä hänen olisi pitänyt rukata työvuorot uusiksi, eikä koronapandemiakaan ole vielä hellittänyt.
– Potilaat ovat heikkoja, enkä ota turhia riskejä. Koko ajan on epävarmuus, ettei vaan tartuta ketään, Sallinen perusteli.
Juhlallisuudet Torontossa olisivat kestäneet kaikkiaan neljä päivää, kun ohjelmassa oli esimerkiksi Maple Leafsin NHL-ottelun seuraaminen. Reissulle olisi kertynyt pituutta.
– Olisi pitänyt olla monta päivää poissa töistä, joten se olisi sotkenut kaikkien työkavereidenkin kuvioita.
Sallinen on koulutukseltaan fysioterapeutti ja työskentelee virkatyön lisäksi aviomiehensä, osteopaatti Petteri Sallisen kanssa kotiklinikalla, jota pariskunta pitää Etelä-Ruotsin Ljungbyssä maalaismaisemissa.
– Klinikka on tehty vanhaan talliin. Tämä on todella idyllinen paikka asua.
Valmentaminen ei mahdu kalenteriin
Sallinen oli pari kautta mukana HV71:n naisten joukkueen valmennuksessa, mutta on sittemmin jäänyt katsojan rooliin.
– Piti tehdä päätös tekeekö töitä vai valmentaako, Sallinen avasi kahden aikaa vievän asian kallistumista töiden puolelle.
Maajoukkuepelaajista Sallinen pitää yhteyttä esimerkiksi Rosa Lindstedtiin ja Sanni Hakalaan, joiden kanssa hän pelasi HV71:ssä.
Naisleijonien tilanteesta hän ei ole huolissaan, vaikka elo-syyskuun taitteen MM-kilpailuissa Suomi putosi menestysvuosien jälkeen B-tasolohkoon.
– Harmitti hirveän paljon, miten MM-kilpailut menivät. Joskus on käytävä pohjalla, että voi ottaa uuden alun.
Sallista miellyttää se, miten nuoria pelaajia on nostettu maajoukkueeseen, ja moni pidempäänkin pelannut on saavuttanut uuden tason.
– Esimerkiksi Noora Tulus ja Viivi Vainikka nousivat nuorina mukaan jo minun pelatessani ja pystyvät entistä enemmän ottamaan vastuuta.
Pallopelit veivät mukanaan
Pelaajana Sallinen tuli tunnetuksi juonikkaana, taitavana, tehokkaana ja urheilullisena hyökkääjänä. Kilpailu koveni hänen pelivuosinaan.
– Nykyään on enemmän tyttöjä, jotka pelaavat ja satsaavat jääkiekkoon.
Sallisen nuoruudessa yhteen lajiin erikoistuminen tapahtui myöhemmin, oli kyse pojista tai tytöistä.
Lapsena Riikka Sallinen painui pelikentille isoveljien Lasse ja Juha Niemisen perässä. Lasse pelasi pitkän pääsarjauran jääkiekossa ja Juha pesäpallossa. Molemmat ovat SM-mitalisteja.
Pikkusisko pelasi pääsarjatasolla jääkiekon ja pesäpallon lisäksi jääpalloa ja kaukalopalloa.
Hän nostaa monipuolisen liikuntataustan yhdeksi syyksi sille, että paluu jääkiekon huipulle onnistui nelikymppisenä äitinä kymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 2013.
– Fysiikkapuoli oli tärkeässä roolissa. Liikuin lapsena monipuolisesti. Kroppa oli mukautunut siihen, että sitä rasitetaan. Ennen taukoa ehdin harjoitella erittäin johdonmukaisesti kymmenen vuotta. Siihen pohjaan oli edellytykset lähteä rakentamaan.
Tuttu ympäristö Jyväskylässä otti paluumuuttajan hyvin vastaan, kun Sallinen matkusti Ruotsin ja Suomen väliä.
– JYPissä oli vanhoja tuttuja, joten kynnys oli matalampi. Jos olisin mennyt Ruotsissa tuntemattomaan porukkaan, odotukset olisivat voineet olla erilaiset. Jos en olisi pystynyt vastaamaan odotuksiin, olisi se ollut pettymys.
– Eka kausi ei ollut ihan nappikausi ja tuli nopeasti, mutta se oli nousujohteinen maajoukkueessa ja seurajoukkueessa. Silti en olisi arvannut, että jatkan kuusi kautta.
Jatkaminen kannatti. Viimeiseksi otteluksi jäi Naisleijonien historian ensimmäinen MM-finaali.
– Olen tosi kiitollinen, että sain olla mukana tuollaisessa jutussa, vieläpä aika yli-ikäisenä.
Juhlallisuuksia on riittänyt
"Ensimmäisen peliuran" summauksena Sallinen aateloitiin Suomessa Jääkiekkoleijonaksi vuonna 2007 ja nimettiin Kansainvälisen jääkiekkoliiton Hall of Fameen vuonna 2010.
"Toisen peliuran" päätyttyä JYP muisti kasvattiaan ja jäädytti hänen pelinumeron 13. Harvinainen juttu sekin, että Suomessa jäädytetään naiskiekkoilijan pelinumero.
Tunnustusten vertaileminen aktiiviaikojen saavutuksiin on vaikeaa.
– Pelaaja-aikana niihin (tunnustuksiin) ei tähdätä, eikä niitä ajattele, vaan ne tulevat uran jälkeen palkintona, jos arvostetaan, että on tehnyt hyvää työtä jääkiekossa.
– Arvostan todella korkealle varsinkin tämän viimeisen (HHOF), mutta myös kaikki muutkin.