Ukrainalaisnainen Olga Slyshyk, 40, alkoi pelätä pahinta tammikuussa, kun hänen rintamalla sotiva miehensä Mihailo ei ottanut yhteyttä.
Oli Slyshykin syntymäpäivä, ja hän oli varma, että mies löytäisi keinon onnitella häntä, vaikka olikin rintamalla puolustamassa Ukrainaa Venäjää vastaan.
– Olin varma, että hän soittaisi tai löytäisi jonkin muun keinon onnitella minua. Mutta sitten näin painajaista ja tiesin, että jokin oli vialla, Slyshyk kertoo uutistoimisto AFP:lle Kiovassa.
Syntymäpäiväänsä seuraavana päivänä hän sai tietää, että aviomies oli kuollut. Slyshykistä tuli leski ja kaksivuotiaan pojan yksinhuoltaja.
"He menettivät henkensä, jotta voisimme jatkaa elämää"
Venäjän hyökkäyssodan myötä lukuisat ukrainalaiset naiset ovat jääneet leskiksi. Tarkkaa arviota heidän määrästään ei ole. Ukrainalaisia sotilaita on kaatunut rintamalla jo vuodesta 2014 lähtien, kun Venäjän tukemat ja ohjailemat kapinalliset aloittivat sodan Ukrainan armeijaa vastaan.
Useat lesket tarvitsevat tukea selvitäkseen. Tästä syystä ukrainalaisnainen Oksana Borkun on perustanut leskille tukiryhmän nimeltään "Meidän täytyy elää".
Borkunin ryhmässä naiset saavat mahdollisuuden purkaa tunteitaan. Hänen mukaansa vertaistuki on tärkeää, vaikka Ukrainan hallitus tarjoaakin leskille psykologista ja taloudellista apua.
– Nämä naiset ovat kohdanneet valtavan suurta kipua. Voin sanoa, että sellainen kipu voi tehdä heidät hulluiksi. Samalla elämä ympärillä jatkuu ja haluaa puhua ihmisille, jotka ymmärtävät, miltä sinusta tuntuu, Borkun kuvailee.
Ryhmään osallistuu ukrainalaisnainen Darja Mazur, 41, joka menetti miehensä jo vuonna 2014 Itä-Ukrainan taisteluissa. Hän pyrkii noudattamaan ryhmän nimen ohjeistusta.
– Mieheni Pavlo pyysi minua lupaamaan, että pysyn onnellisena, tapahtuu hänelle sitten mitä tahansa.
– Ukrainan sotilaat menettävät henkensä, jotta me voisimme jatkaa elämää, hän lisää.
"Hän lupasi, että olisi täällä minua ja poikaani varten"
Slyshyk kuvaa, että hänen kuollut miehensä on jatkuvasti hänen mielessään.
– En saa auki säilykepurkkia ja alan kyynelehtiä turhautumisesta. Silloin huudan myös ääneen: Misha, en pysty edes tähän. Ja silloin purkki aukeaa, Slyshyk kuvaa.
Myös Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi järjesti elokuussa leskille ja heidän lapsilleen tilaisuuden, jossa muistettiin heidän rakkaitaan, jotka ovat kaatuneet taisteluissa.
Leskien joukossa on yhä enemmän Slyshykin kaltaisia nuoria naisia, joiden perhe-elämä kumppaneiden kanssa on ollut vasta alkutaipaleella. Juhlapuheista huolimatta Slyshyk myöntää, ettei osaa sanoa, oliko hänen miehensä kuolema uhrauksen arvoinen.
– Hän lupasi, että olisi täällä minua ja Viktoria (perheen poikaa) varten. Jos hän halusi meidän olevan turvassa, tarvitsisin hänet rinnalleni, en jonnekin muualle. Koen tällä hetkellä ristiriitaisia tunteita, hän kuvaa.
Hänen miehensä kuitenkin uskoi vakaasti, ettei Ukrainalla ole muuta vaihtoehtoa kuin taistella ja voittaa.
Myös Darja Mazur sanoo, ettei aika paranna haavoja.
– Tilanteeseen vain tottuu. Hyväksyy sen, oppii elämään sen kanssa. Ja kivusta tulee osa itseä, hän sanoo.