Dmitro lähti taistelemaan Ukrainaan 11 vuotta sitten. Sotatraumat ja muistot menetetyistä aseveljistä eivät jätä häntä rauhaan Suomessa, joten rintamalle paluu on ainoa vaihtoehto.
Dmitro istuu helsinkiläisen puolityhjän lähiökaksion sohvalla Ukrainan armeijan puku yllään. Toinen koti on Kiovassa, ja sinne hän onkin palaamassa muutaman päivän päästä.
Kun Dmitro on kotonaan Kiovassa, hän ripustaa Ukrainan lipun parvekkeelleen. Hän on kantanut sitä mukanaan vuodesta 2014 lähtien. Siihen on kirjattu aseveljien kirjoituksia. Rintamalla lippu kulkee rintataskussa.
– Meillä jokaisella on tuollainen lippu. Siinä on veljien kiitokset ja lukee "kohti voittoa".
Artikkeli perustuu Dmitron kokemuksiin. Tiedot on tarkistettu siltä osin kuin mahdollista. Kaikkia yksityiskohtia MTV Uutiset ei ole pystynyt vahvistamaan.
Dmitro esiintyy artikkelissa etunimellään hänen henkilöllisyytensä suojaamiseksi. Henkilöllisyys on MTV Uutisten tiedossa.
Jos Dmitro menehtyisi taisteluissa, tuo sama rintataskussa kulkeva lippu vedettäisiin hänen ruumiinsa päälle. Hän on jo kertonut vaimolleen, missä haluaa viimeisen leposijansa olevan – isänsä vieressä.
Dmitro ymmärtääkin, että voi menettää henkensä sodassa, eikä enää pelkää sitä.
– Lähtiessäni hyväksyin sen, että tulen kuolemaan. Hyvällä tuurilla minulta lähtee vain raaja – toivottavasti se ei ole jalka.
– Viha ja kosto kasvavat sisällä. Ne auttaa jaksamaan.
Sotaan vuonna 2014
Dmitro syntyi Ukrainan Kiovassa, joka jäi Neuvostoliiton haltuun toisen maailmansodan jälkeen. Hän muutti äitinsä ja isäpuolensa kanssa Suomeen pian Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen vuonna 1986.
Sosiaalisena villikkona Dmitro joutui silmätikuksi Suomessa, vaikka taitoi kielen sujuvasti. Nuorena hän ajautui huonoihin piireihin ja otti myös yhteen virkavallan kanssa.
– Voin sanoa, että sotaan lähtö pelasti minut vaikeuksilta. Se opetti minulle oikean ja väärän.
Dmitrolla on Ukrainassa yhä sukulaisia ja isovanhemmat asuvat suvun kotitalossa maaseudulla. Hänellä on koti ja suomalainen vaimo Suomessa.
Dmitrolla on ollut paljon venäläisiä ystäviä. Sodan myötä välit ovat katkenneet, ja nykyään hän on entisille venäläisystävilleen sekä juutalainen että natsi.
Dmitro kertoo itsekin uskoneensa Venäjän propagandaan aina Georgian sotaan eli vuoteen 2008 saakka.
Venäjä väitti sodan olevan Georgian syytä, länsimaat kertoivat asiasta toisin. Vuoden 2008 uutisoinnin ristiriitaisuudet herättivät Dmitrossa epäilyksiä, ensimmäistä kertaa.
– Silloin tajusin, että olin ollut aivopesty venäjämielinen hölmö.
Asian ytimessä.doc: Kaikki siellä pelkää
Painajaiset menetetyistä aseveljistä jahtaavat suomalaista Dmitroa. Yhtä asiaa hän ei koskaan anna venäläisille anteeksi. Kaikki siellä pelkää -dokumentissa hän kertoo sodan aiheuttamista traumoistaan.
17:38Dokumentin Katsominen vaatii MTV Katsomo -kirjautumisen.
Dmitro lähti taistelemaan Ukrainaan 34-vuotiaana vuonna 2014, kun tunnuksettomat venäläissotilaat eli "pienet vihreät miehet" olivat miehittämässä Krimiä.
– Olin siellä ensimmäisen kerran sopimussotilaana 2014 ja tiedän, miten taistelut menivät. Sen jälkeen en enää ole uskonut sanaakaan Venäjän propagandasta.
Lähtiessään Dmitro ei ollut käynyt asepalvelusta Suomessa, eikä Ukrainassa.
– Meitä oli semmoinen porukka, jossa mukana oli kirurgeja, liikemiehiä ja juristeja. Vain puolet oli käynyt armeijan, eikä meillä ollut hajuakaan, mitä teemme. Olimme vain vapaaehtoisia, jotka tarttuivat aseisiin.
Lähtiessäni hyväksyin kuolemani
Dmitrolla on kännykässään kuvia vuodelta 2014 ja 2015 Krimin miehityksen ajoilta. Kuvassa vapaaehtoisista koostuvan äärioikeistolaiseksi usein katsotun Azov-pataljoonan hihamerkkiä kantava sotilas pitää sylissään "porkkanaa" eli panssaritorjuntasinkoa. Seuraavaksi Dmitro näyttää kuvan panssariajoneuvosta, jota miehet kutsuivat pipariksi.
– Tämä oli meidän panssariajoneuvo vuonna 2014 Mariupolissa. Silloin ei ollut muuta, Dmitro kertoo ja näyttää kuvaa "piparista".Sami Myllys
Dmitron mukaan Ukrainan varusteet ja aseet olivat huonoja kymmenen vuotta sitten, ja sitä ne ovat edelleen.
– Meillä on armeijassa kaikesta pula ja upseerien korruptio on iso ongelma.
– Tavalliset rivisotilaat pääsevät lomille vain harvoin. Lomille päästäkseen monissa paikoissa pitää maksaa lahjuksia.
Dmitron mukaan suhteiden avulla voi välttää kuolettavimmat paikat. Muutaman kerran hän on käyttänyt suomalaisuuttaan hyväksi, kun on ollut vaarana, että hänet lähetettäisiin varmaan kuolemaan.
Vuonna 2014 Dmitro oli Azovassa pari vuotta. Hän sanoo, että Ukrainan armeija oli silloin todella pieni vain muutamia kymmeniä tuhansia sotilaita Venäjän hajotettua armeijan. (kuva Dmitro)
Dmitron mukaan korruption lisäksi ukrainalaisten ongelmana on alkoholi.
– Sota on venynyt liian pitkään, eivätkä miehet jaksa enää. Taistelutilanteessa alkoholi on riski ja siitä rangaistaan nykyään.
Jos ukrainalaisten ongelmana on alkoholi, venäläissotilaat "pumppaavat itsensä täyteen huumeita", Dmitro väittää.
Dmitro haluaa uskoa voittoon, mutta siihen tarvitaan aseita ja Euroopan lupaamia ohjuksia. (kuva Dmitro)
Dmitro sanoo olleensa reilun kymmenen vuoden aikana taistelukentällä yhteensä nelisen vuotta. Hän on haavoittunut vakavasti useita kertoja ja toipunut sotavammoistaan Suomessa.
Hän muistaa edelleen sen pelon, mikä hänet valtasi ensimmäisessä taistelussa. Yhtäkkiä konekivääri alkoi nakuttaa ja sotilaat heittäytyivät maahan, myös Dmitro.
– Jumalauta minä pelkäsin. Pelkäsin henkeni edestä, mutta kun katsoin taakseni, huomasin, että kaikki muutkin pelkäävät. Silloin tajusin, ettei tässä ole mitään hätää, koska kaikki pelkää. Sitten nousimme ylös ja aloimme taistella.
Kiovassa näin maailmanlopun
Dmitro oli Kiovassa alkuvuodesta 2022, kun Venäjän yritti valloittaa kaupungin. Hän muistaa edelleen, kuinka ensimmäiset risteilyohjukset iskeytyivät kerrostaloihin. Ihmiset olivat kauhuissaan.
– Tajusin, että tämä on maailmanloppu. Näin ne perheet ja silloin ymmärsin, että meidän pitää ajatella Kiovan puolustusta.
Hyökkäyksen alettua Dmitro sai soiton Kiovan maaseudulla asuvilta sukulaisiltaan.
– He pyysivät, että autan heitä. Sanoin, että miten voin auttaa, kun venäläisiä on kaikkialla.
Kun ukrainalaiset iskivät venäläiskolonnien kimppuun öisin kevättalvella 2022, Dmitro oli mukana kuljettamassa haavoittuneita. Kuva AOP.
Muutama muisto on syöpynyt Dmitron mieleen erityisen elävästi. Kiovassa Dmitro todisti, kun panssarivaunu ajoi siviilien auton yli.
– En voi antaa sitä koskaan anteeksi. Se viha auttaa minua jaksamaan.
Toinen muisto, joka palaa Dmitron uniin, liittyy aseveljen menetykseen.
Dmitro käski erään nuoren pojan antaa suojatulta, kun hän huomasi venäläisten tankkien lähestyvän. Ryhmä pääsi turvaan, mutta suojatulta tankista antanut poika ei.
– Yhtäkkiä kuului pamaus, ja tajusin, että se jätkä kuoli sinne sisään.
Poika jäi kahdeksi vuorokaudeksi palavan tankin sisään.
Dmitro osallistui pojan hautajaisiin, jossa äiti ja isä toivoivat, että saisivat nähdä poikansa viimeisen kerran.
– Kysyin isältä, onko pontikkaa. Juotin isän känniin ja kysyin, että haluatko todella nähdä. Sun poika on ollut vaunussa, joka on palanut pitkään.
Hautajaiset järjestettiin seuraavana päivänä, mutta isä ei saapunut paikalle. Hän oli hirttänyt itsensä.
– Sanoin jätkille, että annetaan kaikki fyrkat, mitä meillä on. Nainen menetti sekä lapsensa että miehensä.
– Tällaiset asiat tulevat uniini. Totta kai itken niitä ja mietin, miksi en pistänyt itseäni siihen suojaamaan. Olisin kuollut rauhassa, eikä olisi tarvinnut syyttää itseä sekä pojan että isän kuolemasta.
Sodan arvet mielessä
Sotatilanteessa Dmitro keskittyy suorittamaan tehtävää ja suojaamaan veljiään. Hän on tappanut, mutta ei ajattele olevasta tappaja, saati murhaaja.
– Minun silmissäni venäläiset ovat terroristeja, jotka ovat aseiden kanssa maassani. Velvollisuuteni on puolustaa samalla myös Euroopan arvoja. Vihollinen pitää neutralisoida.
Dmitro sanoo hakevansa haavoittuneita taistelukentältä autolla, sillä hän on hyvä ja peloton kuski. (kuva: Dmitro)
Viime vuosina kersantiksi kouluttautunut Dmitro on sotatraumojen vuoksi siirtynyt kiväärimiehestä lääkintäevakointiin. Hän on kuljettanut ja auttanut myös venäläisiä haavoittuneita.
– Olen elänyt kroonisen kivun kanssa monta vuotta. En voi toimia enää kiväärimiehenä.
Dmitro haavoittui vuonna 2015 päähän. Hän muistaa ison pamauksen, ja seuraavaksi hänen päätään jo paketoitiin.
– Sanoin jätkille, että antakaa mulle fykke, että jään tähän. Se oli niin kova kipu, mutta ei ne mua jättänyt.
Sotatantereella traumaa ei kerkeä ajattelemaan, joskin etulinjaan hän ei enää lähde.
– Kun kuulen kovan äänen, hyppään maahan. En kestä rintamallakaan enää jatkuvaa epäsuoraa tulitusta.
"Mitä olisin voinut tehdä toisin?"
Tammikuussa Dmitro lähti jälleen Suomesta kohti Ukrainaa.
Suomessa hänen on vaikea olla, sillä sodan traumat iskevät täällä herkemmin päälle. Varsinkin aluksi hän pelkäsi kadulla kävellessään, sillä jokainen vastaantulija tuntui uhkalta.
– En ole saanut tarvitsemaani apua Suomen sairaanhoidosta haavoittumisten jälkeen. Sain mukaani vain lisää kipulääkkeitä.
Dmitro uskoo, että PTSD eli posttraumaattinen stressihäiriö tulee lähes kaikille sotilaille.
Ukrainan lippu kulkee Dmitron mukana aina. Kotona parvekkeella, rintamalla rintataskussa.Sami Myllys
Dmitron mukaan siviiliruumiin ja menetettyjen ystävien näkeminen on jättänyt pysyviä traumoja. Hänellä on paniikkikohtausten varalle lääkettä aina mukanaan. Traumat tulevat myös uniin.
– Mietin jopa unissani, että mitä olisin voinut tehdä toisin. Se vaikuttaa elämiseen, että minä tulin hengissä, muut eivät.
Tästä huolimatta hän haluaa palata puolustamaan Ukrainaa.
– En mä enää osaa muuta tehdä.
Dmitro ei maalaile tulevaisuudesta kaunista kuvaa. Väsyneet miehet, huonot varusteet ja riittämättömät aseet sekä korruptio voivat hänen mukaansa käydä Ukrainan kohtaloksi.
– En tiedä, kauanko Ukraina pystyy jatkamaan. Toivottavasti tämä sopimus armeijan kanssa, minkä nyt teen, on viimeinen. Sota pitää hoitaa loppuun nyt.
Raija Kantomaa työskentelee MTV Uutisissa kotimaan uutistoimittajana. Kantomaa on kiinnostunut laaja-alaisesti kotimaan asioista. Ota yhteyttä, jos sinulla on uutisvinkkiä raija.kantomaa@mtv.fi
