Sotavuosina kansan oli syötävä sitä mitä oli saatavilla. Kekseliäisyys oli sekä ruuan että käyttötavaroiden suhteen huipussaan.
Kansanhuoltoministeriö tuotti sotavuosina 1939−1941 ohjekirjasia, joissa kehotettiin ihmisiä omatoimisuuteen sekä käyttämään erilaisia korvaavia tuotteita. Aiheeseen perehtynyt kirjailija Kai Linnilä kehuu opaskirjojen antia.
Muun muassa professori Toivo Rautavaara tutki ahkeraan, mihin kaikkeen kotoiset kasvimme kelpaavat. Rautavaaran opit nousivat esiin 1970−1980-lukujen ekoilun myötä, mutta materiaali on peräisin jo 1940-luvun alusta.
− Rautavaara keksi koko ajan erilaisia salaattiaineksia luonnosta. Hän kehotti käyttämään jopa vuohenputkea, jossa on hyvin voimakastuoksuiset lehdet.
− Myös kahville ja teelle etsittiin kaikkia mahdollisia korvikkeita. Yksi luontainen raaka-aine oli sikurille sukuisen voikukan juuret, joita paahdettiin, Linnilä kertoo.
Lemmikkikanit päätyivät pannulle
Pulaa oli ennen pitkää myös lihasta. Hädän tullen suomalaisten ruokapöytään päätyi erikoisia proteiininlähteitä, jopa hevosia. Hevoset olivat tosin marginaalinen ravinnonlähde, sillä niitä tarvittiin jatkuvasti rintamalla.
Nykyvalossa erikoista oli sekin, että myös kaupunkilaiset alkoivat kasvattaa taloussikoja ja kaniineja.
− Kanit olivat sota-aikaan merkittävä ravintolisä. Niitä ei kasvatettu yksinomaan lihan takia, vaan myös turkis alkoi käydä arvokkaaksi. Lehdissä oli ohjeita, miten kaninnahkaa voi muokata. Siinä piti lasten olla valmiita luopumaan lemmikeistään, Linnilä kertoo.
Koska suola meni myöhään säännöstelyyn, suolaaminen oli yleinen säilömismenetelmä. Myös uusia konsteja otettiin käyttöön.
