MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen kuvaa Kärppien päävalmentaja Mikko Mannerin kärsimysten tietä, jonka tavoite on voittaa oululaisille jälleen mestaruus yhden kullan ja yhden hopean jälkeen.
Mikko Mannerin päävalmentajataival Kärpissä on ollut mielenkiintoinen. Nyt on menossa kolmas kausi – ja kolmas pelikirja. Tiettävästi ennätystä tässä katsannossa pitää hallussaan aikoinaan Lukossa valmentanut, nykyinen Suomen Jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtaja Rauli Urama: viisi kautta, viisi erilaista pelikirjaa. Totta puhuakseni sekä Mannerin että Uraman kohdalla on täsmällisempää sanoa, että pelitapaa on vaihdettu kuin sukkia, ei sentään pelikirjaa. Mutta yhtä kaikki.
Tosin Mannerin ja Uraman erottaa se, että ensin mainittu on esikuntineen toiminut pelitavan muutosten suhteen suhteellisen loogisesti sen kulloisiakin puutteita korjaillessaan.
Vaan totta on sekin, etteivät huippuvalmentajat vaihda pelitapaa jatkuvasti. Miettikääpä vaikkapa Jukka Jalosta, jonka lätkä on perusperiaatteiltaan edelleen hyvin samaa, mitä se oli HPK:ssa 2002. Tai jos korotan panoksia, ajatelkaa Pep Guardiolaa. Ei Guardiola tee koskaan radikaaleja muutoksia pelikirjaansa.
LUE MYÖS: Tappara-puolustaja hämmensi töykeillä twiiteillään – näin seuran edustaja kommentoi tilannetta
Mannerin eräänlaiseksi puolustukseksi on sanottava se, että Kärpät oli merkillisessä tilassa silloin, kun oli hänen vuoronsa alkaa päävalmentajana. Alla oli Lauri Marjamäen huima menestysputki: kaksi kultaa, yksi pronssi; mutta ne oli jotenkin väärin voitettu toimitusjohtaja Juha Junnon ja hänen esikuntansa – pois lukien urheilujohtaja Harri Aho – ynnä kuiskuttelijoiden mielestä.
Kärpät haki muutosta seuran peli-ilmeeseen. Enää ei saisi seisoskella oman maalin takana eikä pelata alaspäin. Palkattiin muutoksen tekijä Kai Suikkanen tunnetuin seurauksin.
Vaikka Suikkanen epäonnistui, aivan kuin Mannerin nenään olisi jäänyt käry siitä, että muutosta pelitapaan kuitenkin kaivataan. Sen Manner tekikin, totisesti. Hän paljasti sen karvansa, että hän oli suuri NHL:n tuntija, jopa ihailija. Lisäksi Mannerin mieleen oli erityisesti pelitapa, jota toteutti MM-kisoissa keväällä 2015 maagisen hyvin pelannut Kanada. Oulussa alettiin pelata kiekkoa, jota minä nimeämisen mestarina aloin kutsua Kärpät-Kanada-lätkäksi.
Sanoisin, että Manner oli ovela kuin mikä, oikea ovelikko; hän nappasi uudella pelitavallaan Oulusta mukaan tuekseen sen jonkin kummallisen opposition, jonka henkiset juuret ovat jossain Heinäpään kaupunginosan suunnalla. Oli juksattava heinäpääläisten oppositiota. Se koulukunta kun oli Kärppien edellisen dynastiavaiheen voittoisa jatkaja 2005-2008, sen porukan pirtaan ei missään vaiheessa käynyt marjamäkeläinen lätkä. Arvaan, että tältä sylttytehtaalta lyötiin painetta myös maineikkaalle Junnolle – joka lopulta taipui.
Vaan Mannerin uuden Kärpät-Kanada-lätkän heikkous oli siinä, ettei se toiminut alkuunkaan pudotuspeleissä. Peräti mestaruuteen asti Kärpät marssi yli Tapparan palaamalla monta piirua kohti perinteistä Meidän peliä jo puolivälieräsarjan kolmannesta Ässät-ottelusta lähtien.
Viime sesongiksi Kärpät-Kanada-lätkä oli unohdettu sen pelitavan keskisimmiltä osilta ja tilalle oli kehitetty eräänlainen laajoihin keskialueen kaarroksiin ja kaistanvaihtopeliin perustunut Kultaisten leikkausten lätkä kera hyökkäysalueen kolmiopelaamisen. Ja, hupskeikkaa, silläkään ei ollut käyttöä ollenkaan pudotuspeleissä. Antti Pennanen kera piskuisen HPK:nsa antoi finaalisarjassa Mannerin Kärpille kaikkien aikojen läksyn, miten jääkiekkoa pelataan.
Oli näemmä taas uusin johtopäätösten aika. Vielä syyskuussa näytti, että Kärpät pelaa kuten viime kaudella, mutta ei sittenkään.
Juuri nyt Kärpät pelaa pelitapansa puolesta ylivoimaisesti parasta jääkiekkoa Mannerin aikakaudella. Se on jonkinlainen synteesi jukka jaloslaista Total Hockey’ta, pennaslaista HPK-lätkää ja mannerlaisia ajatuksia vuosilta 2017-2019. En osaa vielä nimetä tätä Kärppien hybridilätkää, mutta joka tapauksessa siinä on yksi vissi ero pariin edelliseen sesonkiin: tällä pelitavalla voi mennä pelaamaan voittavaa lätkää myös pudotuspeleihin, heittämällä.
En sano enempää kuin tämän: Nyt Kärpillä on viisikko kasassa. Pelataan lyhyemmillä syötöillä. Syntyy kenttätasapainoa. Ovela mauste on keskialueen alaspäin suuntautuvat pudotussyötöt. Hyökkäysalueella vyörytellään a la HPK. Ja, mikä tärkeintä, Kärpät ei ole enää kuin pahainen junnujoukkue tai pohjoisamerikkalainen AHL-pumppu, joka perustaa pelinsä holtittomaan karvaamiseen ja sitä mukaa vieläpä takakarvaamiseen! Vaikka mitä sanotaan, niin takakarvalätkään ei soisi minkään joukkueen koskaan ammattilaistasolla turvaavan. Niin se vain on.
LUE MYÖS: Entinen NHL-kiekkoilija Jarkko Ruutu seksuaalivähemmistöistä jääkiekossa: "Olet sitten homo tai hetero, niin sillä ei ole mitään merkitystä"
Isossa kuvassa Kärpät pelaa jälleen lätkää, jota heinäpääläisten tekee välillä luultavasti oikein pahaa katsoa, jos huomaavat muutoksen.
Lisäksi Kärpillä on tällä hetkellä kasassa aivan upea joukkue, lähes vailla vertaa. Ehkä puolustajat ja maalivahtiosasto ovat hieman perässä suhteessa viime sesonkiin, mutta hyökkääjissä on, mistä peluuttaa. Tosin voi olla, että uusista pakeista Jakub Krejcik ja Ludwig Byström laittavat vielä haisemaan. Puolustajien tason laajuudesta kielii myös se, että arvioni mukaan juuri Leijoniin kutsun saanut Mikko Niemelä on vasta joukkueen neljänneksi tai viidenneksi paras puolustaja, kun vanha sotaratsu Lasse Kukkonenkin näyttää olevan kovassa tikissä.
Vaikka Janne Pesonen ja Radek Koblizek ovat olleet loukkaantuneita, Kärpät on luisteluttanut kaukaloon kaksi aivan maagisen kovaa hyökkäysvitjaa: Mika Pyörälä – Juho Lammikko – Jesse Puljujärvi sekä Jussi Jokinen – Michal Kristof – Julius Junttila.
Jos sesongin alussa näyttikin siltä, että Tappara menee pelin sisällöllisesti ja tuloksellisesti menojaan, on ääni kellossa nyt toinen. Juuri nyt puhaltaa enteellisesti kylmä kova tuuli pohjoisesta. Kärpät on nousemassa, tai on jo noussut, Liigan suosikiksi numero yksi.