Seppo hakeutui hoitoon äidin kuoleman ja eron vuoksi – sai käteen vain pillerit ja diagnoosin: ”Jouduin pahoihin taloudellisiin ongelmiin”

Äidin kuolema. Mikä voisi olla ymmärrettävämpi syy hakeutua psykiatrisen hoidon piiriin.

Sepon* äiti menehtyi yllättäen, kun hän oli 25-vuotias vuoden 2009 lopulla. Menetykseen ei ollut pystynyt varautumaan ja olo sen jälkeen oli huono, että psykiatriselle avulle oli tarvetta.

Vastaanotto oli kuitenkin aivan erilainen kuin Seppo olisi odottanut ja kaivannut.

Lääkäriä kiinnosti vain, olikohan hän mahtanut juoda tavallista enemmän äitinsä kuoleman jälkeen.

– Vastasin myöntävästi ja lähdin yksityisen lääkärin vastaanotolta noin kymmenen minuutin tutkimuksen jälkeen 60 euroa köyhempänä ja pelkkä Antabus-resepti taskussa, Seppo kertoo.

Alamäki alkoi, kun puoliso lähti

Seppo oli alla päin ja tuntui, että asioita ei saanut aikaan. Puolentoista vuoden jälkeen myös puoliso lähti. Silloin alkoi todellinen alamäki.

– Onnistuin hoitamaan itseni erittäin pahoihin taloudellisiin ongelmiin, koska motivaatio oman elämän lankojen pitelemiseen käsissä oli kadonnut täysin, Seppo kertaa.

Vaikka usko lääkäreihin oli mennyt, muutaman kuukauden jälkeen hän istui jälleen lääkärin vastaanotolla.

– Ainoa vaihtoehto olisi ollut hypätä katolta alas, Seppo sanoo.

Diagnoosi: Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Tällä kertaa lääkäri kuunteli. Taloudelliset vaikeudet kiinnostivat lääkäriä kuitenkin enemmän kuin esimerkiksi äidin kuolema, puolison lähtö ja läheisten ja Seppoa tukevan turvaverkon puute.

Kun lääkäri kysyi, miksi rahankäyttö oli lähtenyt käsistä, Seppo vastasi.

– Kerroin tehneeni huonoja päätöksiä hälläväliä-mentaliteetilla, ja juhlineeni jatkuvasti koska mitään muutakaan en enää osannut tehdä.

Lääkäri oli valmis antamaan diagnoosin. Se oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkkeet eivät kuitenkaan helpottaneet asiaa – vaan lisää ongelmia seurasi.

Ongelmat syvenivät: ”Pelästyin, jos oli parempi olo”

Seppo söi lääkkeitä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kahden vuoden ajan ja muistikuvat ajalta ovat niin hataria, että hänen on vaikeaa muistaa edes sitä, kuinka kauan hän lääkkeitä söi.

– Koko ajanjakso tuntuu vain harmaalta massalta. Normaali tunne-elämä oli kuollutta. Ei jaksanut innostua mistään, ajantaju hämärtyi ja oli zombi-olo, että vaan horjui päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen pää ummessa.

Elämän ongelmat eivät suinkaan helpottaneet. Seppo teki töitä lyhyissä pätkissä, alkoholia kului ja taloudelliset huolet syvenivät.

Jos elämä näyttikin hetken valoisammalta, Seppo pelkäsi sen johtuvan maniasta. Olihan hänen diagnoosinsa kaksisuuntainen mielialahäiriö.

– Aloin myös pelästyä sitä, jos edelleen oli parempi olo, että onko mulla nyt joku mania.

Psykiatri tyrmää ylidiagnosoinnin

MTV Uutisten haastatteleman kansainvälisesti arvostetun yhdysvaltalaisen psykiatrin Allen Francesin mukaan tilanne on melko tyypillinen esimerkki psykiatristen ongelmien ylidiagnosoinnista.

Potilas tulee tapaamaan psykiatria elämänsä pahimpana päivänä ja diagnoosi annetaan potilaan silloisen mielialan perusteella nopeasti.

Potilaan elämässä tapahtuneita muutoksia ei oteta huomioon, ajan ei anneta kulua eikä lääkäri ehdi tutustua potilaaseen.

Jotain apua on kuitenkin tarjottava ja usein se apu ovat lääkkeet.

– Pahimmassa tapauksessa potilas syö lääkkeitä, joita ei tarvitse, ja kärsii hirveistä sivuvaikutuksista, Frances kertoo.

– Erityisesti ahdistukseen, mutta jossain määrin myös masennukseen määrätyistä lääkkeistä voi tulla riippuvaiseksi. Niistä tulee todella pahoja vieroitusoireita ja lääkkeitä lopettaessa voi tuntua siltä, että sairauden oireet palaavat. Vaikka eivät oireet palaa, ne ovat vain vieroitusoireet lääkkeistä.

”Väärä diagnoosi vaikuttaa siihen, miten ihmiset kokevat itsensä”

Myös Sepon kuvaama pelko siitä, että tavalliset tunteet ovat maniaa, on Francesin mukaan tunnistettava.

– Väärä diagnoosi vaikuttaa siihen, miten ihmiset kokevat itsensä ja siihen, miten he näkevät mahdollisuutensa elämässä.

Sepon onni oli, että hän alkoi epäillä diagnoosiaan. Hän etsi tietoa ja kokemuksia kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja tuli itse siihen tulokseen, ettei hän ole koskaan kärsinyt oikeasta maniasta.

Hän alkoi vähentää lääkkeitään omatoimisesti lääkärin vastusteluista huolimatta ja lopetti vastaanotolla käymisen.

Pelkkä kuuntelu riitti auttamaan

Seppo joutui kuitenkin hakeutumaan vielä hoitoon. Sillä kertaa hän kieltäytyi syömästä mitään lääkkeitä. Silloin hänet ohjattiin viimein psykiatrin vastaanotolle.

Psykiatri tyrmäsi heti diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja totesi, kuten Seppokin oli havainnut, ettei todellisia manian oireita ole koskaan ollut.

– Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tuntui, että terveydenhoidon ammattilainen todella halusi auttaa minua, ja kuunteli aidosti mitä minulla oli sanottavaa.

Seppo sai masennus- ja ahdistusdiagnoosin, mutta hän kertoo olon helpottuneen jo terapiaistunnoissa. Hän sai myös lähetteen eteenpäin, mutta sille ei ole ollut tarvetta.

Oireet helpottivat jo sillä, että joku tuki ja kuunteli. Tätä painottaa myös Frances.

– Jos potilas tällaisissa tapauksissa saa tukea, keskusteluapua ja joissain tapauksissa psykoterapiaa, ei diagnoosia tai lääkkeitä tarvita. Mitä perusteellisemmin potilasta kuunnellaan, sitä vähemmän annetaan diagnooseja.

”Jos joskus menee taas huonosti, se ei enää ole maailmanloppu”

Nykyään Seppo on ollut samassa työssä jo neljä vuotta ja alkoholinkäyttö on vähentynyt reilusti. Vanhoja velkoja on ulosotossa, mutta nyt tilanne on jo hoidossa ja elämän langat käsissä.

Mielialan kohentuminen on kuitenkin ollut lopulta kaikkein tärkeintä.

– Pelkästään siitä, että joku aidosti kuunteli minua ja osasi osoittaa missä ongelmat piilevät ja miten niitä voi lähteä purkamaan oli korvaamaton apu, Seppo kiteyttää.

– Vaikka tällä hetkellä ei mitenkään huonosti menekään, niin tietää ainakin, että jos tai kun taas joskus menee, niin ei se ole maailmanloppu.

*Sepon nimi on muutettu.