Ruandan kansanmurhan haamut elävät yhä

46-vuotias isä istuu mietteliäänä puolittain mudasta rakennetun kotinsa etupihalla. Mies tärisee ja kyynelet valuvat silmistä. Hän palasi kotiin Kongon demokraattisen tasavallan itäosista, jossa vietti vuosia maanpaossa.

Pier Karangwe yksi miljoonista ruandalaisista paluumuuttajista. Uskallus paluuseen löytyi Ruandan valtion sovitteluohjelman avulla. Sen myötä konfliktin osapuolet on armahdettu.  

Silti Karangwe pelkää yhä kansanmurhaa, joka ajoi hänet mutamajastaan sekä erotti vaimosta ja kahdesta lapsesta. Kansanmurhan aikana tapettiin yli 800 000 tutsia ja maltillista hutua.

Justin Bizimungu, Karangwen ystävä, asuu myös mutatalossa. Hänellä on vain puinen pieni pöytä, kaksi metallimukia ja kaksi valokuvaa. Seinään nastalla pistetyt kuvat ovat hänen ainoat muistonsa vaimosta ja lapsista. Sängyn päällä on sininen hyttysverkko. Muuta hänellä ei ole.

Tutsivaino jatkuu Kongossa

Erilaisten arvioiden mukaan kansanmurhaa pakeni yli kaksi miljoonaa tutsia ja maltillista hutua.

Monet heistä etsi turvapaikan naapurimaasta,  Kongon demokraattisesta tasavallasta. Vaikka paluumuutto houkuttaa, Kongossa asuu edelleen runsaasti ruandalaisia.

Pier Karangwen kaltaisia paluumuuttajia mineraalirikkaasta Kongosta ei ole paljon. Huolimatta siitä, että siellä toimii edelleen ääri-hutujen aseellinen joukko, interahamwe, joka  jatkaa kansanmurhan tutsien ja maltillisten hutujen vainoa.

- Vaikka kansanmurhasta on kulunut aikaa, kahakat jatkuvat. Hutu-armeija on salaa tappanut satoja tuhansia pakolaisia. Kongo on vaarallinen paikka asua. Olin pakotettu, kuten moni muukin, palaamaan  Ruandaan, sanoo Karangwe.

Tammikuusta lähtien Ruanda on syyttänyt Kongossa toimivaa  FDRL:ää (Democratic Forces for the Liberation of Rwanda), sekavaa aseellista äärihutujoukkoa, tutseihin kohdistuvasta väkivallasta.

Heitä syytetäänjärjestelmällisestä väkivallasta Kongon pakolaiskylissä, jotka he jakavat yhdessä tutsien kanssa. FDRL  pyrkii röyhkeästi myös Ruandan puolelle.

YK:n pakolaisjärjestö, UNHCR on varoittanut, että Suurten järvien alueen pakolaismäärä lisääntyy, jos Kongon konfliktia ei saada loppumaan.

Elämä ei koskaan palaa entiselleen

Pier Karangwe on antanut anteeksi niille, jotka tappoivat hänen perheensä. Mutta kansanmurha on jättänyt jälkensä - kokonainen kotikylä tuhottiin. Menneisyyden haamut häiritsevät.

- Olimme hajallamme satojen kilometrien päässä kotoa. Ei ollut perhettä eikä sukua. Elämä ei tule koskaan palaamaan entiselleen.

- Silti viime vuosina Ruandassa on tapahtunut paljon hyvää . Sovintoja on tehty. Emme enää puhu heimoista, vaan ruandalaisista. Me kaikki kuulumme yhtenäiseen Ruandaan.

Vaikka aikaa on vierinyt, epäluottamus ja epäilys ovat vielä arkipäivää.

Pier Karangwen tarina ei ole ainutlaatuinen. Todistettuaan omin silmin vaimon ja lasten tappoja, hän pakeni kodistaan, liittyi muihin pakolaisiin, joiden kanssa piileskeli tehtaassa. Pimeyden turvin hän jatkoi matkaa  mukanaan vain päällä olevat vaatteet: khaki-housut, villapaita ja sandaalit.

- Kävelimme päiviä mutaisia kukkuloita ylös ja alas vaarallisia polkuja pitkin. Kuljimme kuolleiden ruumiiden yli. Ilma oli täynnä verenhajua. Kun satoi, vesi teillä ja joissa virtasi punaisena. Ruumiit kelluivat joissa.

Muistot kummittelevat, läheisten haamut elävät

Toisin kuin Karangwe, Justin Bizimungu muistaa nähneensä interahamwen tappamista ja sen kuinka oli vain hiljaa ja peloissaan.

- Kuljimme paljain jaloin jokien yli öiseen aikaan. Nukuimme kylki kyljessä vaarallisissa pensaikoissa. Joitain puri myrkkykäärmeet ja he kuolivat matkalla, Bizimungu muistelee.

- Ja kun satoi, olimme kylmissämme. Autoimme naisia ja kannoimme lapsia vuorotellen.

Bizimungu kertoo kuiskaten haamujen kiusaavan ystäväänsä.  

- Vaikka Pier olisi yksin, hän puhuu koko ajan - kansanmurhasta, vaimosta ja lapsista. Hän on menetti lähes kaikki sukulaisensa. Tuskissaan hän puhuu vaimonsa ja lastensa haamuille – aivan kuin nämä olisivat edelleen elossa, kuiskaa Justin Bizimungu.

Pier Karangwung on kuitenkin löytänyt tekemistä. Osana hallituksen uudelleensijoitusohjelmaa hän on saanut pienen palan maata, jota hän viljelee yhteistyössä muiden paluumuuttajien kanssa.

- On lähes mahdotonta aloittaa elämä alusta, hän sanoo.  

Kigalin katukuvassa näkyy ihmisiä, jotka jatkavat normaalisti elämää, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. 

Katukuvan pinnan alla on paljon jännitteitä. Ihmisillä on traumoja, jotka eivät koskaan parane.