Jarkko Sipilä on kokenut rikostoimittaja ja dekkaristi. Työssään hän on oppinut sen, ettei raakoja tapahtumia pidä kantaa kotiin.
Rikostoimittaja kertoo työstään: Luotiliivit mukaan keikalle
Julkaistu 07.09.2011 15:00(Päivitetty 05.06.2012 12:45)
Jarkko Sipilä on kokenut rikostoimittaja ja dekkaristi. Työssään hän on oppinut sen, ettei raakoja tapahtumia pidä kantaa kotiin.
Poliisimurhat 1997, Sanna Sillanpää 1999, Jokela 2007, Kauhajoki 2008, Sello 2009… Muun muassa nämä ovat olleet mieleenpainuvimpia tapauksia Jarkko Sipilän uralla.
Sipilä on toiminut rikostoimittajana jo parikymmentä vuotta. Tällä hetkellä hän on MTV3:n rikostoimituksen päällikkö.
– 1990-luvulla huumekauppa ja huumeiden käyttö lisääntyivät. Rikoksista on tullut entistä väkivaltaisempia. Ylipäänsä ahneus on noussut koko yhteiskunnassa, Sipilä sanoo.
Rikostoimittajan työkin on muuttunut.
– Netti on moninkertaistanut juttujen määrän. Niitä on nyt enemmän kuin koskaan ennen, Sipilä kertoo.
Työ on mielenkiintoista ja haastavaa.
– Suomessa tapahtuu vuosittain 350 000 rikoslakirikosta, joihin kuuluvat esimerkiksi huumausaine- ja henkirikokset sekä murrot. Ne koskettavat isoa ihmisjoukkoa ja vaikuttavat monen elämään.
Joskus Sipilä saa selville asioita, joista on hyötyä rikosten selvittämisessä.
– Tutkinta jää tietenkin poliisille. Mutta kyllä isot, meneillään olevat jutut ovat itsellekin kiinnostavimpia, Sipilä sanoo.
Tiedonsaantia auttavat luottamukselliset välit viranomaisiin. Hyvin harvoin myös suoraan alamaailmasta saa tietää jotain.
– Silloin pitää erottaa huhupuhe totuudesta.
Jotkut keikat vaativat erityistä valmistautumista.
– Luotiliivit otetaan takaluukkuun, jos kuvaajan kanssa lähdetään seuraamaan vaikka vaarallisen vankikarkurin jäljitystä.
Kun tapahtumien keskipisteeseen kentälle mennään, siihen pitää asennoitua työtehtävänä, oli tilanne sitten miten hirveä hyvänsä.
– Lääkintähenkilöstö on paikalla auttamassa, palomiehet sammuttamassa ja poliisit tutkimassa. Toimittaja menee kertomaan, mitä on tapahtunut ja miksi, Sipilä selittää.
– Suru siellä ei ole meidän surua. Sitä ei tarvitse kantaa itse eikä se saa jäädä toimittajaan.
Piia Simola/Studio55.fi