Kuinka raveja tulisi kuvata? Minkälaisia raviohjelmia pitäisi tehdä? Pitäisikö sekä kuvauksessa että tuotannossa fokus olla jo olemassa olevissa harrastajissa vai tulisiko liehitellä uusia ihmisiä lajin äärelle? Voisiko samalla miellyttää molempia kohderyhmiä?
Ikuisuuskysymyksiä, joiden äärellä hääritään jälleen, kun ravien kuvaus- ja sisällöntuotanto on kilpailutuksen alla. Ensin mainittua on hoitanut viime vuodet Streamteam Nordic Oy ja jälkimmäistä Yellow Film & TV.
Iso osa raviurheilun suurkuluttajista tahtoo, että lähdöt kuvataan yhdellä kameralla, sillä niin kutsutulla yläkameralla. Lähikuvia ei oteta, vaan koko parijono pysyy ruudulla, jolloin kaikki kiriin lähdöt ja laukat näkyvät. Kellotukset onnistuvat miltä paalulta hyvänsä. Tätä vanhoilliseksikin parjattua koulukuntaa kavahtavat sanovat, että ravilähtö näin kuvattuna on kuin muurahaisten marssia kohti kekoa katselisi.
Kuulun itsekin ”yläkamerakerhoon”, mutta en ole asian suhteen ehdoton. On tunnustettava, että kautta lajikenttien urheilulähetyksien visuaalisuus kehittyy rivakalla tahdilla. On nopeita kuvakulman muutoksia, lähikuvia hikeä valuvista ja onnistumisen autuutta tai epäonnistumisen katkeruutta huokuvista urheilijoista, kamerajuoksutuksia, grafiikkaa ja dramaattista musiikkia. Tämän rinnalla ravilähdön katsominen voi olla lajiin vihkiytymättömän silmin pitkäveteistä nähtävää. Nykykatsojat vaativat toimintaa ja säpinää. Heidät on totutettu siihen.
Lisäksi raveissa ei nykyään hyödynnetä täydellä teholla sitä elementtiä, joka tekee lajistamme ainutlaatuisen. Hevosen ylväys ja uljaus ei välttämättä välity yläkameran kuvista.
Kuinka se lähtö tulisi sitten kuvata? Pääosin yläkameralla, mutta osaavan ohjaajan avulla myös lähikuvaa voi lähdön aikana ottaa ja kuvakulmia vaihtaa. Ajoituksen suhteen tulee vain olla tarkkana, ettei dramaattinen laukka tai räjähtävä spurtti jää sen vuoksi näyttämättä.