Muumit ovat vuoden 2019 ”Tuntematon sotilas”. Uusi versio ja tekniikka, uudet tekijät, uudet äänet, uudet musat. Nyt on meistä kiinni, otammeko ne omaksemme. Hyväksyykö silmä ja korva vai kiinnitymmekö menneeseen? Suomalaisvetoinen, kansainvälinen suursatsaus on mittava ja rohkea, kirjoittaa MTV:n kolumnisti Raakel Lignell.
Ensimmäisen jakson katsojaluvut räjäyttivät pankin ja jokaisella tuntuu olevan asiasta mielipide. Muumit ovat ilmeisen pyhä asia.
Muumit eivät kuuluneet omaan lapsuuteeni, mutten osaa edes kuvitella omien lasteni pikkulapsi-aikaa ilman Muumeja. Kirjat ja videot kaluttiin satoja kertoja, osasin repliikit, musiikit ja ääniefektit ulkoa. Muumi-tunnarin soidessa vaivuin sohvalla puolittaiseen horteeseen. Kuulin ympärilläni olevien lasten kommentit ja kulloisenkin jakson tapahtumat, mutta samalla olin jossain kaukana.
Itse asiassa tänäkin päivänä alan haukotella kuullessani edes palan tunnaria. Joskus saatan jopa laittaa Benny Törnroosin laulaman vähän säveltarkkuudesta roikkuvan ”maa-ma-ma-mamma-maa-ma-ma-mammaan” soimaan mikäli mielin ottaa päivätorkut.
Nykyään lapsenlapseni kanssa vanhoja jaksoja katsellessa hykertelen muumi-filosofian monitasoisuutta ja viisautta entistä enemmän. Yksi ehdottomasta lempitarinastani käy varsinaisesta parisuhde-oppaasta:
Muumipappa kaipaa vaihtelua. Hänen muistelmiensa kirjoittaminen tökkii, kaikki on niin masentavan auvoista ja rauhallista. Hän haikailee nuoruutensa myrskyisiä seikkailuja ja houkuttelee myös mamman mukaansa pakomatkalle.
Näin voisi seikkailun vilskeessä kokea romanssinkin. Muumipeikko saisi luvan alkaa itsenäistymään. Muumimamman tehdessä muistilappuja lapsille eri ruokatarvikkeiden paikoista pappa tuskailee: ”Kuka nyt kanelista välittää kun tuntematon kutsuu!”
