Politiikot kuin gladiaattorit areenalla – kansanedustajat eivät kelpaa hyvän keskustelun malliksi

Tärkeä ja aiheellinen nosto. Masinoitujen vihakampanjoiden kohteeksi ovat joutuneet mm. Turun Sanomien toimittaja Rebekka Härkönen ja Ylen toimittaja Jessikka Aro. Vainoaminen on uhka sananvapaudelle ja demokratialle.

Päätoimittajat vetoavat oikeusturvan parantamisessa tietysti poliitikkoihin, mutta miten hyvin asiaa voivat hoitaa lainsäätäjät, jotka itse antavat huonoa mallia julkiseen keskusteluun sekä sosiaalisessa mediassa että muilla politiikan julkisilla foorumeilla.

Aihetta puitiin myös Huomenta Suomessa tiistaina.

Vakaa esiintyminen kirjattu lakiin

Kuka vielä muistaa perustuslain 31 pykälää, jonka mukaan kansanedustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä?

Huomaan olevani yhä useammin samaa mieltä entisen pääministerin ja kokoomusjohtaja Alexander Stubbin Aamulehden syntymäpäivähaastattelun kanssa.

– Voisimmeko miettiä niin, että politiikan pitää ollakin tylsää? Stubbin mukaan olemme ajautumassa negatiiviseen spiraaliin, jossa demokraattisesti valittu poliitikko hakee usein julkisuutta kyseenalaisin keinoin, eli asettaa itsensä alttiiksi ja pelleksi, mitä markkinatalouteen perustuva klikkijournalismi ruokkii.

Ja kyllä, Stubb tietää itse erittäin hyvin, miten oman uskottavuutensa voi menettää.

Asiapentit ja -pirkot tulkaa takaisin! Tehkää politiikasta kunniallinen työ.

Raivokas tyyli on kuin luonnonvoima

Haastattelin viime viikolla poliitikkoa, jonka mielestä räväkät avaukset ja keskustelu kiinnostavat kansalaisia ja sellaista poliittista keskustelua sitten seurataan. Eli raivokas tyyli on kuin luonnonvoima, jota media ruokkii, kansalaiset haluavat ja siksi poliitikot muuttavat omaa julkista puhettaan yhä kovempaan suuntaan.

Seurasin viime viikolla monen muun kansalaisen ja toimittajan tapaan kansanedustaja Antero Vartian (vihr.) ja eduskunnan varapuhemies Mauri Pekkarisen (kesk.) julkista miekkailua yritystukityöryhmän mahalaskuksi jääneestä työstä. Eihän sitä kovin arvokkaaksi keskusteluksi voi sanoa.

Kaikki mikä voidaan, ymmärretään väärin

Onko politiikasta tullut sosiaalisessa mediassa, istuntosalissa tai vaikka television ajankohtaisohjelmissa gladiaattoritaisteluja, joissa osapuolet mättävät toisiaan mitä mielikuvituksellisimmin keinoin henkensä pitimiksi? Mennään henkilöön, kaikki mikä voidaan, ymmärretään väärin, eikä yhdelläkään keskustelijalla ole aikaa tai halua kuunnella vastapuolta.

Koska nyt on minun vuoroni ja minun ajatukseni vuoro?

Lopuksi lasketaan ruumiit ja loukkaantuneet ja odotetaan jännittyneenä, nouseeko vai laskeeko armottoman raadin peukku.

Minä toimittajana hurraan: jee, tyrmäys, riita, kahakka, vastakkainasettelua, tästä lähtee mahtavat sitaatit.

Kansalaiset puolestaan seuraavat suut täynnä popcornia, että just, tätä se politiikka on. Mitä pellesakkia! Sen jälkeen, kun malli on saatu, onkin helppo lähteä levittämään sappea joko nimettömyyden suojissa tai yhä useammin omalla nimellään sosiaalisen median tunkkaisiin syövereihin. Tapa ittes lihava autistinen juoppo.

Some ei ole rikki

Ei sosiaalinen media ole rikki. Se on juuri niin saastainen kuin me itse siitä teemme. On turha huolestua teinien netissä roikkumisesta, pelaamisesta tai kiusaamisesta sosiaalisessa mediassa, kun aikuiset ihmiset eivät noudata alkeellisimpiakaan käytöstapoja.

Vaikka minun pitäisi työn puolesta seurata tarkkaan poliittisia keskusteluja, jäävät monet ohjelmat ja keskustelut helposti kesken, kun roolitus ja vuorosanat ovat niin etukäteen arvattavissa. Huomenna tämän näytelmän hyvikset ja pahikset suorittavat rituaalinomaisesti tehtävänsä, kun hallitus kehuu ja oppositio haukkuu kehysriihen tulokset.

Sana on vahva ase. Voisiko meillä olla politiikkaa, joka ei ole vain kohuihin reagoivaa hallinnointia, mutta pystyisi myös itse asettamaan yhteiskunnallisen keskustelun agendan? Nyt aloite on yhä useammin muualla.