Sen piti sujua kuten aina ennenkin. Lähes 40 vuoden ajan Timo Taskinen on nostanut veneensä talviteloille. Eilen kuitenkin vene hieman keikahti, ja liukaspohjaiset turvakengät luiskauttivat veneen kannella olleen miehen hyiseen järveen.
Taskinen oli tullut nostamaan venettä Pielisen pienevenesatamaan Nurmekseen yhdessä vaimonsa Marketan kanssa. Hän peruutti auton ja trailerin luiskalle ja lähti kävelemään kohti satamalaituria. Vaimo jäi auton viereen odottamaan.
Taskinen avasi verkkoaidan oven, laittoi avaimet taskuunsa ja käveli puomia pitkin veneelle. Verkkoaidan ovi on varkaita varten suunniteltu, joten se menee itsekseen lukkoon. Mies pääsi puomia pitkin veneen laidalle, kun jotain tapahtui. Vene ehkä kallistui, liukkaat turvakengät eivät pitäneet.
– Minä putosin veneen ja puomin väliin ja menin umpisukkeloon. Tajusin, että ainoat avaimet ovat taskussani ja ovi lukossa. Silloin kauhu iski. Ajattelin, että nyt apua ei tule, mutta silti rupesin huutamaan hirveästi.
Vaimo roikkui verkkoaitaa pitkin avuksi
Kengät ja läpimäräksi kastuneet vaatteet painoivat, vesi oli jäätävän kylmää. Kokenut venemies oli aina ajatellut, että kyllähän vedessä voi kellua ja tuuli kuljettelee rantaan, jos veteen sattuu putoamaan. Tai että rantaan olisi helppo uida. Urakka oli kuitenkin rankka ja hengenvaarallinen. Hän sai kuin saikin vedettyä itsensä puomia pitkin roikkumaan korkeaan laituriin. Juuri ja juuri suurikokoinen mies sai kätensä yltämään laiturin reunalle.
– Laiturille päästyäni sain vielä astmakohtauksen. Siinä vaiheessa meinasivat voimat loppua. Nyt minä menen pohjaan, ajattelin.
Silloin kuitenkin vaimo Marketta ilmestyi laiturille. Hän oli ihmetellyt, kun miestä ei näy veneellä – ja sitten olikin kuullut huudot, jotka saivat hänet paniikkiin: Minä hukun!
Laiturille päästyään Marketta piteli miestään toisella kädellä laiturissa kiinni ja toisella kädellä puhelinyhteyttä hätäkeskukseen. Puhelu sai kuitenkin vastoin hätäkeskusen ohjeita jäädä, nainen tarvitsi kaksi kättä pidelläkseen miestään.
Taskinen painaa 130 kiloa, ja märät vaatteet mittauksen mukaan parikymmentä kiloa päälle – joten hänen pitelemisensä saati nostamisensa ei kuitenkaan olisi onnistunut vaimolta yksin. Marketta oli itsekin vyötäröä myöten märkä, koska oli päässyt paikalle kiertäen verkkoaidan siinä roikkuen.
– Eihän se 50-kiloinen vaimo olisi minua jaksanut pidellä. Onneksi samaan aikaan paikalle sattuivat nämä kolme neuvokasta nuorta poikaa.
"Pojat eivät miettineet hetkeäkään"
Kolme noin 11-vuotiasta poikaa olivat olleet parinsadan metrin päässä pyöräilemässä, kun olivat kuulleet avunhuudot. Taskisen mukaan pojat eivät olleet aikailleet hetkeäkään, vaan huudot kuultuaan päättäneet lähteä apuun. Pojat potkivat kengät jalastaan ja kiipesivät verkkoaidan yli. Yhdessä vaimo Marketan kanssa nelikko sai kuin saikin vedettyä pahoin kylmettyneen Taskisen laiturille. Pian tuli myös ambulanssi, paloautoja ja sukeltajia.
– Oli kuulemma ihan kymmenestä sekunnista kiinni, ettei tämä homma mennyt sukeltajille, Taskinen kertoo kiitellen neuvokkaita poikia yhä uudelleen ja uudelleen.
Viranomaiset ja Taskiset aikovat muistaa urotyön tehneitä poikia tulevaisuudessa. Kokemus oli Taskiselle niin karmaiseva, ettei unentulosta tullut eilen illalla mitään.
– Joka soluni oli aivan jännittynyt. Tuntui, että olin koko ajan vedessä, ja että minun pitää pysyä pinnalla!
Vielä tänään mies kävi röntgenissä kipujen vuoksi. Rytäkässä ja ylösnostamisessa ainakin yksi kylkiluu oli luultavasti katkennut tai murtunut. Eilen hän oli yhteydessä jokaisen pojan vanhempiin ja kiitteli pelastamisestaan.
– Kyllä on mukavaa elää. Pienet maalliset murheet tuntuvat niin pieniltä nyt, Taskinen sanoo ja suunnittelee menevänsä lämpimälle kahvikupilliselle nauttimaan eläkepäivistään, jotka saivat pelastajien ansiosta vielä jatkua.