Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon)

1980-luvulla kuvataiteen tähdeksi noussut amerikkalainen Julian Schnabel on tehnyt kolme elokuvaa. Vuonna 1996 valmistunut esikoinen kertoi Schnabelin aikalaistaiteilija Basquiatin rakettimaisen nousun ja hänen uransa ja elämänsä huumehouruisen, surullisen lopun. Before Night Falls (2000) perustui vangitun kuubalaiskirjailija Reinaldo Arenasin omaelämäkertaan. Kolmas elokuva Perhonen lasikuvussa toi viime keväänä Schnabelille Cannesin ohjaaja-palkinnon sekä vastikään vieraskielisen elokuvan Golden Globen.

Perhonen lasikuvussa kertoo ranskalaisen Elle-lehden päätoimittajan Jean-Dominique "Jean-Do" Baubyn (Mathieu Almaric) tarinan. Tämä suihkuseurapiirien playboy sai aivohalvauksen 43-vuotiaana. Elokuva alkaa sairaalassa, jossa Jean-Do herää kolmen viikon koomasta. Janusz Kaminskin kamera näyttää maailman potilaan aistien ja ajatusten kautta. Kuvat keinahtelevat ja tarkentuvat ja muuttuvat taas sumeiksi. Lääkärit ja hoitajat lähestyvät Jean-Dota ja tulevat melkein kiinni kameraan pähkäillessään hänen tilaansa. Tunnelma on lamaannuttavan ahdistava, klaustrofobinen. Eikä Schnabel säästele aikaa tunnelman kuvaamisessa. Karmeinta päähenkilön tilassa on se, että hän kuulee ja ymmärtää kaiken, ja näkeekin toisella silmällään mutta on lukittuna omaan kehoonsa kykenemättä kommunikoimaan. Hän pystyy liikuttamaan vain vasenta silmäluomeaan. Puheterapeutti (Marie-Josée Croze) keksii tavan kommunikoida Jean-Don kanssa luettelemalla aakkosia. Kun hän osuu halutun kirjaimen kohdalle, mies räpäyttää silmäluomeaan. Kirjaimista muodostuu sanoja ja lopulta lauseita. Tällä tekniikalla hän kirjoittaa muistelmansa.

Ronald Harwood on tehnyt taitavaa työtä elokuvakäsikirjoituksen kanssa. Takaumien kautta syntyy kuva ihmisestä, joka oli jotakin itsekkään paskiaisen ja hyväntahtoisen väliltä. Jean-Don ajatukset välittää kertojanääni, joka ei kadu menneisyyden typeriä tekoja, vaikka puhkeaakin välillä itsekriittiseen filosofointiin. Onneksi hän ei muutu pyhimykseksi. Halvaus ei ole tappanut hänen huumorintajuaan eikä mielikuvitustaan. Ironisesti päähenkilö toteaa, että ainoa mitä hän voi tehdä kauniiden ja miellyttävien hoitajien kumartuessa häntä kohti on tuijottaa näiden rintoja. Helpotusta nykyhetkeen tuovat surrealistiset fantasiajaksot, joissa päähenkilön laukkaava mielikuvitus karkaa kelvottomaksi käyneestä kehosta. Mieli saa voiton ruumiista.

Elokuvan aiheella ei voiteta omaperäisyyspalkintoa. Schnabelin taiteellinen herkkyys tekee elokuvasta kuitenkin käsittämättömän vaikuttavan. Kuvien valaistus ja rajaukset ovat upeita, mistä kiitos kuuluu myös kuvaaja Kaminskille. On myös saavutus, että näin lohduttomasta aiheesta on syntynyt elokuva, joka on niin kovin vähän sentimentaalinen. Ensisijaisesti kuvataiteilija ja satunnainen elokuvantekijä Schnabel on muuten näillä näkymin tulossa Suomeen pystyttämään Kiasman näyttelyään maaliskuussa.

Teksti: Minna Karila

Katso elokuvan traileri MTV3.fi:n sivuilta