Venäjän hyökkäystä Ukrainaan on tavattu kuvata läntisen demokratian ja itäisen yksinvaltaisuuden tai peräti diktatuurin väliseksi taisteluksi. Kaksi perin juurin vastakkaista maailmankatsomusta on vastakkain, kirjoittaa Pekka Sauri kolumnissaan.
Vastakkainasettelu näyttää koko ajan kärjistyvän. Tätä kirjoittaessani uutiset kertovat Venäjän ohjusiskusta Kiovaan lähelle hotellia, jossa Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri Antonio Guterres yöpyy Ukrainan vierailunsa aikana. Mikäli tämä ei ollut vahinko, kyse alkaa olla äärimmäisen häikäilemättömästä hyökkäyksestä vakiintunutta maailmanjärjestystä vastaan.
Täällä läntisen maailman puolella on helppo tuudittautua siihen ajatukseen, että demokratia on koko ihmiskunnan itsestäänselvä päämäärä.
Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa. Joidenkin arvioiden mukaan vain noin kymmenesosa maapallon asukkaista elää täyden demokratian maissa. Ihmisten ylivoimainen enemmistö asuu joko vajavaisessa demokratiassa tai jonkinasteisen diktatuurin alla.
Eikä tässä kyllin: ihmisten ylivoimaisella enemmistöllä ei ole mitään kokemusta meidän tuntemastamme ja perusarvona pitämästämme demokraattisesta järjestelmästä. Historia on suurimmassa osassa maailmaa perustunut enemmän tai vähemmän autoritääriseen perinteeseen, josta puuttuvat demokratian perusedellytykset – vapaa keskustelua ja sensuroimaton media.
On turha ihmetellä, miksi venäläiset eivät kritisoi hyökkäystä Ukrainaan. Mediat ovat käytännöllisesti katsoen kokonaan Kremlin valvonnassa, ja kansalaisten enemmistö luottaa television välittämään tiedotukseen, jota me kutsumme propagandaksi ja disinformaatioksi. Kun vaihtoehtoista tietoa ei ole tarjolla, ei ihmisten passiivisuus tai jopa aktiivinen sodan kannatus ole suuri kumma.
