Tarjan painon jojoilu alkoi jo kouluiässä. Vuosikausia laihuuteen pyrkinyt nainen on viimein oppinut rakastamaan itseään sellaisena kuin on. – Nykyään en stressaa vatsastani, raskausarvista tai vaikkapa kaksoisleuastani, Tarja kuvaa.
"Tiedän, olen ylipainoinen".
Nämä sanat Tarja Karmavuo kirjoitti kuvajulkaisunsa oheen sosiaalisessa mediassa. Kuvassa hän istuu sängyllä alusvaatteisillaan silmät kiinni. Ilme on seesteinen, iloinenkin.
– Halusin jakaa tämän kuvan, sillä tiedostan, miten moni ihminen kokee ulkonäköpaineita. Näemme joka päivä kauniita ihmisiä somessa ja mediassa, ja se pakostikin luo paineita siitä, miltä pitäisi näyttää ja miltä ei, Tarja sanoo.
Kuvansa ohessa Tarja kysyi seuraajiltaan: "Sen sijaan, että käytämme energiaa ulkonäkömme muuttamiseen, mitä jos muuttaisimmekin asennettamme itseämme kohtaan?"
Tarja itse on koko elämänsä ajan saanut kuulla olevansa ylipainoinen. Perhe, koulu, vaa'at, terveydenhoitajat ja painotaulukot ovat jaksaneet muistuttaa aiheesta.
– Saamani palautteet olivat yleensä sitä luokkaa, että peloteltiin diabeteksella, verrattiin misseihin tai nättiin naapurin tyttöön, ihmeteltiin painoani ja naurettiin "raskausarville" ynnä muuta. Nykyään en kuule niin paljon palautetta painostani, Tarja sanoo.
Lihava tytöntyllerö
Tarjalla on ollut vuosia aikaa ajatella ulkonäköään – alkoihan painon jojoilu jo kouluiässä. Tarjan perhe muutti hänen lapsuusaikanaan Viroon, missä ulkonäkö oli tärkeää ja pukeutuminen tyylikästä. Tarja joutui koulussa kiusatuksi. Kun kavereita ei ollut, hän löysi seuralaisen ruoasta.
– Myöhemmin vanhempani erosivat, mikä oli minulle kova isku, koska isä joutui muuttamaan takaisin Suomeen. Tiesin, etten tule näkemään häntä niin usein. Olin kuitenkin enemmän isin tyttö, Tarja muistaa.
Muutosten myötä Tarjan mieliala romahti. Hän sairastui ahmimishäiriöön, josta ei oikeastaan puhuttu tuolloin. Kukaan ei osannut auttaa.
– Luulen, ettei syömishäiriöistä puhuttu silloin niin vakavasti kuin nykyään. Minusta ajateltiin, että olin vain "lihava tytöntyllerö", ja että päässäni oli jotain vikaa. Näin eräs lääkäri sairaalassa kommentoi, kun ihmetteli, miksi niin usein jouduin sinne hoidettavaksi.
Virallista diagnoosia syömishäiriöstään Tarja ei saanut. Hän kokee, että vaikka oma psykologi oli eri mieltä, muiden lääkäreiden keskuudessa vallitsi välinpitämättömyys asian suhteen.
– Vasta Suomessa ymmärsin, miten pahassa jamassa oma sairaus oli, kun sain enemmän tietoa syömishäiriöstä. Virallinen masennusdiagnoosi saatiin, kun olin noin 9–10-vuotias, ja sitten minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus vuonna 2015, Tarja kuvailee.
"Takaraivossa oli pelko, että nyt minusta kuiskallaan pahaa"
Kun viestiä ylipainosta tuli joka puolelta, Tarja alkoi lopulta kuunnella muiden mielipiteitä.
– Lapsena ei aina ymmärtänyt, mikä on oikein ja mikä väärin. Pienenä sitä aina haluaa hyväksyntää, sekä muilta lapsilta että aikuisilta. Ja kyllähän moni aikuinenkin haluaa olla osa porukkaa, ihminen on kuitenkin laumaeläin, eikös? Tarja kuvailee.
Koulussa Tarja päätyi välttelemään tapahtumia, joissa piti olla nättinä tai esillä. Hän ei kestänyt sitä, että muut kommentoisivat hänen painoaan, nauraisivat tai osoittelisivat.
– Oli erittäin ahdistavaa esiintyä ihmisten edessä, kun takaraivossa oli pelko, että nyt minusta kuiskallaan pahaa enkä tiedä, mitä pitäisi tälle asialle tehdä, Tarja sanoo.
Ei tanssinut lukion vanhojen tansseja
Asiat paranivat hieman, kun Tarja muutti takaisin Suomeen.
– Täällä ei ole samanlaista ulkonäkökulttuuria kuin Virossa, mutta kuitenkin lihavuus on lihavuutta, Tarja sanoo.
Hän muistaa edelleen sen ensimmäisen ja ainoan kerran, kun uskaltautui pukemaan sortsit ylleen kouluun. Koulussa toinen oppilas ihmetteli Tarjan polvissa olevia raskausarpia ja kyseli, mitä ne ovat.
– Oli noloa selittää, että arvet johtuvat liikalihavuudesta. Enpä sen jälkeen uskaltanut käyttää liian paljastavia vaatteita, Tarja muistaa.
Ulkonäköpaineet ja kiusaaminen veivät Tarjan siihen pisteeseen, ettei hän edes tanssinut lukion vanhojen tansseja. Itselleen Tarja vakuutteli, etteivät tanssit oikeasti kiinnosta häntä – että ne ovat vain materialistista rahan tuhlausta.
– Todellisuushan oli, että minua pelotti olla kaikkien nähtävissä. Ja olin varma, ettei kukaan kehtaa tanssia ylipainoisen kanssa.
Mikään määrä pudotettuja kiloja ei korjaa mieltä
Pari vuotta sitten Tarja teki elämäntapamuutoksen ja onnistui pudottamaan painoaan. Yhtäkkiä hän olikin niin sanotusti normaalikokoinen. Mieli ei kuitenkaan pysynyt nopeiden muutosten perässä: vaikka peilistä katsoi aiempaa hoikempi ihminen, Tarjan mieli askarteli silti lihavuuden parissa.
– "Vielä pitää laihduttaa, enemmän ja enemmän". Näin hoin itselleni. Stressasin painoani, kun piti katsoa vaakaa. Liikuin niin paljon, että siitä tuli pikemminkin pakkomielle. Ajattelin, etten ole vieläkään yhtä hyvä kuin mitä yhteiskunta haluaa minun olevan.
Lopulta tuli stoppi. Lähes pakonomaisesti laihuutta tavoitellut Tarja ymmärsi, ettei mikään määrä pudotettuja kiloja korjaisi sitä, miltä hänen sisällään tuntuu.
– En tulisi olemaan koskaan tyytyväinen itseeni, ellen muuta omaa asennettani kehoani kohtaan, Tarja kuvailee.
"Nykyään en stressaa vatsastani, raskausarvista tai kaksoisleuastani"
Enää litteä vatsa ei ole Tarjan tärkein tavoite. Hänen elämäänsä on tullut uutta sisältöä: nyt 25-vuotiaan naisen tavoite on elää terveellisesti, olla kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ja nauttia elämästä.
– Nykyään en stressaa vatsastani, raskausarvista tai vaikkapa kaksoisleuastani, jos sellainen esiintyy kuvissa. Tiedän olevani terveempi ja enemmän elämäni kunnossa kuin koskaan aiemmin, Tarja sanoo.
Apua hän on saanut kehopositiivisuusliikkeestä, joka haluaa tarjota kehorauhan kaikenlaisille ihmisille heidän koostaan tai ulkomuodostaan riippumatta. Vaikka oman kehon hyväksyminen on auttanut Tarjaa, hän uskoo, että kehopositiivisuudesta on nykymaailmassa tullut monille kuin kirosana.
– Mielestäni nykyään kehopositiivisuus on ristiriitainen asia. Sen idea on hyvä, mutta monesti se on väärinymmärretty, hän pohtii.
Moni syyttää kehokuvien jakajia esimerkiksi "lihavuuden ihannoinnista".
– Kehopositiivisuuden ideana ei ole syödä itseään sairaalloiseen kuntoon tai näännyttää itseään. Tavoitteena on alkaa kunnioittamaan itseään ja omaa kehoaan, Tarja kuvaa.
Kun itseään ja omaa kehoaan alkaa kunnioittaa, myös tavoitteet voivat mennä uusiksi. Silloin toiveena on ainaisen laihduttamisen sijaan pitää itsestään henkisesti ja fyysisesti parempaa huolta.
– Kun tiedostat olevasi huonossa kunnossa tai sairas, haluat olla terveempi. Itku ei auta, eikä välinpitämättömyyskään. Pitää osata olla armollisempi ja kiltimpi itselleen.
– Ja armollisuudella en tarkoita sitä, että nyt aletaan syödä donitseja ja McDonald’sin ruokaa joka päivä, koska "miksipä ei". Vaan jos on syönyt vaikka terveellisemmin viikkoja, ja sitten haluaakin maistaa pientä herkkua vaikkapa kahvin kera, se on täysin ok. Ei kannata stressata siitä, että olet epäonnistunut tai heikko, jos tekee mieli herkkuja, Tarja sanoo.
Tarja ymmärtää, etteivät kaikki ymmärrä kehopositiivisuutta ja sitä, että kaikki kehot pitäisi hyväksyä. Tällaisille ihmisille hän haluaisi sanoa vain "ei se mitään – ei kaikkea voikaan ymmärtää".
– Mutta kenelläkään ei ole oikeutta kiusata muita tai olla ylipäätään ilkeä, olipa sitten sananvapaus tai ei. Haukkuminen ei tee sinusta parempaa ihmistä. Ja jos luulet, että saat rumilla kommenteilla toisen muuttamaan omaa tekemistään tai olemistaan, niin ehkä saatkin – mutta millä hinnalla? Tarja sanoo.
"Haluan olla kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva itseäni varten, eikä muita varten"
Tarja itse on päätynyt jättämään taakseen ihmiset, joiden seura tarjoaa vain stressiä ja "huonoa fiilistä" elämään.
– En kaipaa sellaista ilmapiiriä enää. Ymmärrän toki huolen, mutta sen huolen voisi kertoa nätimmällä tavalla, ei haukkumalla ihmistä lyttyyn.
Osittain kehopositiivisuuden ansiosta Tarja on oppinut viimein arvostamaan itseään. Samalla elintavat ovat muuttuneet. Tarja on oppinut paitsi herkuttelemaan, myös kieltäytymään herkuista. Sekään ei aiemmin ollut itsestään selvää.
– Kun syö terveellisesti 80 prosenttia ajasta, niin herkuttelu hyvällä määrällä on sallittua. Haluan harrastaa liikuntaa, koska se tuo minulle hyvää fiilistä ja kehokin pysyy terveenä. Olen oppinut käyttämään sellaisia vaatteita, mistä tykkään, enkä kuuntele näitä perusmielipiteitä siitä, minkälaista vaatetta pitäisi käyttää ja minkä kokoisille mitkäkin vaatteet sopivat. Haluan olla kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva itseäni varten, eikä muita varten.
"Olemme kaikki yksilöitä"
Tarja jakaa kuvia elämästään sosiaalisessa mediassa. Seuraajilleen hän haluaisi kertoa, että elämä on aivan liian lyhyt ainaiseen ulkonäöstä stressaamiseen.
– Olemme kaikki yksilöitä emmekä tule koskaan näyttämään samoilta, vaikka maksaisimme miljoonia kirurgeille. Kun pitää itsestään huolta, eli syö terveellisemmin, liikkuu, ajattelee positiivisesti ja on kiltti muille ja itselleen, niin elämä hymyilee takaisin. Vaikka se kuinka kliseiseltä kuulostaakin, Tarja sanoo.
Aina elämä ei toki mene suunnitelmien mukaan, eikä muutosten tekeminen ole helppoa. Apua ei pidä pelätä pyytää.
– Ei kukaan ole täydellinen. Varmasti aina on joku, joka haluaa auttaa sinua voimaan paremmin. Älä ole liian ankara itsellesi!
"Hyvä itsetunto on sitä, että uskaltaa olla se, joka on, ja tehdä sitä, mitä haluaa, mielipiteistä huolimatta." Tarja jakaa kuvia elämästään sosiaalisessa mediassa. Jos julkaisu ei näy, katso se täällä.
"Hyvinvointi kuuluu kaikille, koosta ja sukupuolesta riippumatta"
Tarjalla itsellään kesti vuosia ymmärtää, että hänkin on hyvä ihminen, joka ansaitsee hyviä asioita elämäänsä. Hyvän olon eteen joutui kuitenkin tekemään työtä.
– Ei kukaan tule tarjoamaan parempaa elämää, ellet muuta omaa asennettasi. Hiljaa hyvä tulee, ja kärsivällisyys palkitaan, vaikka alku tuntuukin vaikealta. Kehopositiivisuus on osa elämäntapamuutosta, ja nämä molemmat prosessit lähtevät sisältä, Tarja sanoo.
Aiemmin muiden edessä olemista pelännyt Tarja ylitti itsensä vuonna 2019. Hän otti osaa Wellnessmalli-hyvinvointikilpailuun ja pääsi finaaliin. Kisa ratkeaa 20.10. Nyt Tarja haluaa inspiroida muita voimaan kokonaisvaltaisesti paremmin.
– En olisi koskaan uskonut, että pystyisin muuttamaan omaa elämänasennettani parempaan suuntaan ja olla sinut itseni kanssa. Mutta, jos minä onnistuin haasteista huolimatta, niin kyllä jokainen meistä onnistuu siinä! Hyvinvointi kuuluu kaikille, koosta ja sukupuolesta riippumatta!