Väestön ikääntymisen myötä yhä useampi suomalainen joutuu pohtimaan vanhempiensa hoivaa.
Tuoreen barometrin mukaan noin puolet suomalaisista on sitä mieltä, että nykyistä suurempi hoivavastuu kuuluu ikääntyvien vanhempien aikuisille lapsille.
Päivi Karhumetsän molemmat vanhemmat sairastavat Alzheimerin tautia. Iäkkäät vanhemmat asuvat yhä omakotitalossaan, jossa heillä käy kotiapu.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Sen vuoksi Karhumetsä sisaruksineen on hoitanut vanhempiaan aktiivisesti viimeiset yhdeksän vuotta.
– He eivät pääse hoitokotiin. Jos en auttaisi, he eivät pärjäisi pelkän kotihoidon avulla, Karhumetsä kertoo.
Muistisairaus etenee vähitellen
Hoivakotiin pääsyn esteenä on ollut vanhempien vointi, jota ei ole nähty vielä riittävän huonona. Huonontumista on tapahtunut koko ajan.
Suuri yksittäinen romahdus tapahtui niihin aikoihin, kun Karhumetsän isä menetti ajokorttinsa. Tilanne konkretisoitui tyttärelle kauppareissulla.
– Isossa kaupassa sattui niin, että toinen eksyi toiseen suuntaan ja toinen toiseen suuntaan. Kun löysin yhden, niin toinen oli taas kadonnut. Eli vähän kuin pienten lasten kanssa, Karhumetsä kertoo.
Tämän jälkeen Karhumetsä tai hänen sisaruksensa ovat käyneet vanhemmilleen kaupassa ja hoitaneet esimerkiksi pyykkihuoltoa.
Huonompi muisti vanhemmista on tällä hetkellä äidillä.
– Hän ei tunne minua eikä tiedä, onko kotona vai missä. Hän ei osaa soittaa tai vastata puhelimella, Karhumetsä kertoo.
Lue myös: Yli 79-vuotiaita ei kuunnella mielipidekyselyissä – tekijät kiistävät ikäsyrjinnän
Kerran äiti oli laittanut uuniin muovilautasia, mikä sai palohälyttimet soimaan. Sen seurauksena hellasta jouduttiin katkaisemaan sähkö.
Ongelmallista muistisairaiden kanssa on myös se, että on vaikea erottaa, mikä puheista on totta ja mikä ei.
– He ovat muun muassa kertoneet sairaalassa lääkärille käyvänsä lenkillä joka päivä.
Todellisuudessa vanhemmat liikkuvat rollaattoreilla ja tarvitsevat siinäkin tukea. Tasapaino on huono.
Huoli vanhemmista painaa koko perhettä
Karhumetsä kertoo, että vanhempien hoiva on vaikuttanut sisarusten suhteisiin ja vienyt voimia. Lisäksi mielen päällä on jatkuva syyllisyys oman avun riittävyydestä.
Oman vanhemman hiipumista sairauden alle on voimatonta ja vaikeaa seurata.
– Mikään elämässä ei ole valmistanut minua tähän. Siinä on jotain kauheaa, niissä kaatumisissa, käsien ja jalkojen murtumisissa.
Karhumetsä toteaa, että muistisairas ei esimerkiksi muista, että murtuneelle jalalle ei saisi varata painoa.
– Toivoisin, että minulla olisi sairaanhoitajan tutkinto, jotta minulle olisi helpompaa nähdä, kun omaan vanhempaan sattuu.
Lue myös: Kysely: Suomalainen ei uskalla hankkia lapsia koska työelämä on turvatonta
Työn jousto on tärkeää
Yhteiskunnalta ja erityisesti työnantajilta Karhumetsä toivoo joustoa työelämään. Omaishoitajuus ei ole aina vaihtoehto.
Hän itse kokee olevansa onnekas. Karhumetsä tekee joustavaa asiantuntijatyötä, jota voi tehdä myös etänä.
– Pienen lapsen kanssa sai olla kolme päivää palkallisesti hoitamassa häntä kotona. Jos vanhemmalle sattuu jotain, niin eihän siihen ole mahdollisuutta, Karhumetsä toteaa.
Esimerkiksi muistisairauksista kärsivien ihmisten tilanne tuntuu erityisen hurjalta, jos heillä ei ole läheisiä apuna.
Samalla Karhumetsä ei halua, että hänen tyttärensä joutuisi jonain päivänä huolehtimaan hänestä.
– En halua sitä lapselleni. Ennemmin haluaisin, että hän menisi kohti omaa elämäänsä, Karhumetsä sanoo.