Helsingin Diakonissalaitos aloitti toimintansa vuonna 1867 Eurooppaan perustettujen "armeliaisuuslaitosten" tarjoaman mallin pohjalta. Laitoksen tekemän työn keskiössä ovat edelleen jakamaton ihmisarvo ja vierelle asettuminen.
– Sataan pieneen huoneeseen oli ahtautunut viisisataa ihmistä. Nukkumisalue merkittiin liidulla lattiaan, kun samaan huoneeseen ahtautui kuusi, jopa 12 ihmistä. Heidän keskellään alkoi liikkua nainen, joka etsi sairastuneita tai muuten apua tarvitsevia naisia ja lapsia.
Näin kuvailee Helsingin Diakonissalaitos (HDL) verkkosivullaan kaupungissa 1860-luvulla sijainneen pahamaineisen vuokrakasarmin, Ryysylinnan, lohduttomia elinoloja. Vuokrakasarmin hätää kärsiviä auttanut nainen oli laitoksen ensimmäinen johtajatar Amanda Cajander.
Helsingin Diakonissalaitos juhlistaa tänä vuonna 150-vuotista taivaltaan. Hiljattain julkaistiin myös laitoksen historiaa perkaava "Ihmisen arvo" -niminen historiikkikirja.
Tänä päivänä laitoksen toiminta muodostuu säätiöstä ja sen omistamista yrityksistä. Toiminnan ydintehtävä keskittyy edelleen samojen perusperiaatteiden ja arvojen ympärille kuin perustamisaikaan, kertoo diakoniajohtaja Jarmo Kökkö MTV Uutisille.
– Diakonian ydin on hakea ratkaisuja sosiaali- ja hyvinvointikysymyksiin liittyviin, usein pirullisiksi luokiteltuihin, ongelmiin, hän tiivistää.
Alussa vaadittiin elämänmittaista omistautumista
Helsingin Diakonissalaitos perustettiin keskelle nälkävuosia. Ensimmäinen toimi oli pienen kulkutautisairaalan perustaminen Unioninkadulle. Mallia laitokselle otettiin Euroopassa levinneestä aatteesta, jonka myötä eri puolille mannerta perustettiin "armeliaisuuslaitoksia."
HDL:n mukaan Suomeen ajatuksen laitoksen perustamisesta toi varakas aatelisnainen Aurora Karamzin. Aluksi käytössä oli malli, jossa sisariksi haluavat sitoutuivat tiukkiin sääntöihin ja elivät niin sanotuissa sisarkodeissa.
Sisaret eivät saaneet palkkaa, vaan ainoastaan taskurahan. Vastineeksi lähes täydellisestä omistautumisesta laitos lupasi huolehtia sisarista näiden elämän loppuun saakka. Sisarkodissa asuminen vaati myös naimattomuutta.
Tiukka sisarkotijärjestelmä alkoi kuitenkin murentua toisen maailmansodan myötä. Lopullisesti sisarkotijärjestelmästä luovuttiin 1950-luvun lopussa.
Yksilöllisyyden nousu ja toiveet esimerkiksi palkasta sekä eläkkeestä horjuttivat järjestelmän perustaa. Osa sisarista jatkoi elämäänsä laitoksen ulkopuolella, mutta osa jäi edelleen sisarkotiin.
– Näitä sisaria, koko elämänsä diakonissalaitokselle omistaneita, on elossa vielä seitsemän, HDL:n sivuilla kerrotaan.
Diakonissalaitoksen sisaret työskentelivät esimerkiksi sisällissodassa rintaman molemmilla puolilla. Heillä oli aktiivinen rooli myös toisessa maailmansodassa, jolloin sisaret osallistuivat muun muassa sairaanhoitotyöhön.
Palvelujen täydentäjä
Nykyisin Helsingin Diakonissalaitos toimii käytännössä julkisia palveluja täydentävänä toimijana. Se tuottaa muun muassa vanhus- ja päihdepalveluja sekä järjestää vertais- ja kansalaistoimintaa. Laitos auttaa myös esimerkiksi asunnottomia ja turvapaikanhakijoita.
Jarmo Kökkö kertoo, että laitoksen työntekijät kohtaavat monesti ihmiskohtaloita, joiden ympärillä velloo vahva stigma, esimerkiksi huumeidenkäytön vuoksi.
– Diakonian pyrkimys on asettua areenoille, joilla on monesti tultu hylätyksi tai ollaan epäonnistumisen äärellä, ja joissa hätä ja häpeä ovat suurimmat.
Kökön mukaan periaatteena on kohdata kohdata jokainen ihminen nimeltä niin, että apua tarvitsevan ja auttajan välille syntyy luottamus. Toiminnan keskiössä on käsitys ihmisarvosta.
– Ammattilainen ei lähesty välttämättä etäältä, vaan asettuu ihmisen rinnalle.
Alun perin Diakonissalaitoksen sisarilta vaadittiin lujaa uskonnollista vakaumusta. Nykyisin esimerkiksi työntekijöiden uskonnollisuudella ei ole merkitystä työnantajan vinkkelistä, ja työskentely muistuttaa enemmän tavanomaista sosiaali- ja terveystyötä.
– Siitä huolimatta laitoksen henkilökunta tahtoo olla tyypillisesti työssä sen vuoksi, että täällä tehdään niin sanotusti diakoniaa, Jarmo Kökkö kertoo.
Kökkö arvelee, ettei laitoksen 150-vuoden taival olisi ollut mahdollinen ilman taustalla olevaa ajatusmaailmaa ja "liekkiä" työtä kohtaan.
– Työ on nähty mielekkääksi ja diakonian kautta on haettu merkityksellisyyttä elämään, joka koskettaa sekä itseä että toisia.
Hän muistuttaa, että ihmisarvoinen elämä edellyttää, että ihminen pystyy ottamaan käyttöön omaa potentiaaliaan ja olemaan aktiivinen itselle tärkeissä yhteisöissä.
– Vaikka toinen olisi sellaisessa suossa, jossa itse ei ole koskaan ollut, laajassa mielessä on kyse saman elämän erilaisista ilmiöistä. Kyse ei ole meistä ja noista, vaan asiasta, joka koskee meitä kaikkia.