Karuja tarinoita suomalaisista koulukodeista: "Enhän minä tiedä, montako kymmentä lyöntiä se löi"

– Sanottiin että pakkaa kamas, nyt me lähetään.  

Oli vuoden 1961 pääsiäisviikko, kun Erkin matka poikakotiin alkoi.  
Hänen ja 34:n muun koulukodeissa olleiden kokemuksia valotetaan tuoreessa tutkimuksessa, joka on ilmestynyt kirjana. Kokemukset ajoittuvat 1940-luvulta 1980-luvulle.  

Suurin osa sanoo sijoituksen koulukotiin tulleen yllätyksenä. Toinen yhdistävä asia ovat muistot väkivallasta. Joko kertoja itse on joutunut koulukodissa sen kohteeksi tai nähnyt sitä sivusta, tiivistää tutkimuksen toinen tekijä Marjo Laitala.  

Tästä on kyse: Kasvatuslaitoksesta koulukodiksi 

– Suomeen alettiin perustaa kasvatuslaitoksia enenevässä määrin 1800-luvun lopulla.  
– Laitoksiin sijoitettiin pahatapaiseksi määriteltyjä lapsia, jotta laitos kitkisi hänestä pahatapaisuuden.  
– Laitosten nimi muutettiin 1940-luvulla koulukodeiksi rangaistuslaitosmaisen kuvan muuttamiseksi.  
– Koulukotien järjestyksen ja kurinpidon suuntaviivat määriteltiin vuoteen 1983 asti koulukotien omissa ohjesäännöissä ja sosiaaliministeriön ohjauskirjeissä.  
– Vuonna 1983 säädetyssä lastensuojelulaissa säädeltiin yksityiskohtaisemmin muun muassa henkilön ja omaisuuden tarkistuksista, liikkumisrajoituksista ja eristämisestä.  
– Nykyisin koulukoteja on kahdeksan, joista kuusi valtion ylläpitämiä ja kaksi yksityistä.  
– Koulukoti on tätä nykyä usein viimeinen vaihtoehto, johon lapsi tai nuori sijoitetaan, kun muut keinot eivät ole auttaneet.  

Esimerkiksi nyt jo eläkeikäinen Pentti kertoo pelänneensä lähes koko ajan väkivaltaa niin toisten sijoitettujen kuin henkilökunnankin taholta.  

Laitala sanoo yllättyneensä siitä, miten raakaa väkivaltaa laitoksissa pahimmillaan ilmeni. 80:tä ikävuotta lähestyvä Antero kertoo joutuneensa silmittömän hakkaamisen kohteeksi rangaistuksena karkaamisesta.  

– Enhän minä tiedä, montako kymmentä lyöntiä se löi. Parikymmentä ainakin.  
Hakkaamisen keskeytti väliin tullut hakkaajan vaimo.  
Ruumiillinen kuritus kiellettiin vuonna 1965, mutta haastatteluista käy ilmi, että osa henkilökunnasta käytti väkivaltaa vielä 80-luvullakin. 

Sijoituksia heppoisin syin

Koulukotien historiaa on tutkittu ennenkin, mutta kasvatustieteen maisteri Marjo Laitalan ja sosiologian professori Vesa Puurosen tutkimuksessa ääneen pääsivät koulukodeissa olleet.  

Kertomuksista välittyy kuva sijoitetuksi joutumisen sattumanvaraisuudesta. Tutkijakaksikko arvioi, että monessa sijoituksessa vaikutti sosiaalinen valikoituminen: lapset ja perheet olivat yhteiskunnan heikompiosaisia.  

Usein perusteet olivat mitättömiä -esimerkiksi tavanomaiset lasten kepposet, lievä ilkivalta tai näpistykset. Lasten vanhemmat antoivat suostumuksensa, mutta heillä ei aina ollut käsitystä esimerkiksi siitä, miten lopullinen sijoitus oli.  

– Huoltaja saattoi olla yksinhuoltajaäiti, jolla ei ollut kykyä puolustautua viranomaisia vastaan, Laitala kiteyttää.  

Sijoitettujen kokemukset koulukodeista vaihtelevat. Jotkut suhtautuvat sijoitukseen erittäin kielteisesti. Muutamille koulukoti saattoi kuitenkin merkitä jopa olojen parannusta verrattuna kotiin tai ankaraan kasvatuskotiin.

Edes vaimolle ei kerrota

Vaikeimmin kestettäviä asioita monelle oli epätietoisuus sijoituksen kestosta. Poislähtö saattoi olla yhtä yllättävä kuin tulokin.  

Henkilökunnan jäsen tuli talvella 1956 pyytämään Kalevia kansliaan.  

– Ja sitte lähettiin jo iltapäivällä jyskyttelemään kohti Savonlinnaa.  

Suuri osa haastatelluista on viettänyt sijoituksen jälkeen varsin tavallista elämää. Moni palasi kotipaikkakunnalle ja meni suoraan töihin.  

Noin kolmannes on ollut ainakin kerran vankilassa, useimmat heistä nuorena tehdyistä rötöksistä. Nuorimpiin haastateltaviin lukeutuva Timo miettii, olisiko koskaan joutunut vankilaan ilman koulukotia. Hän kokee laitoksen olleen hyvä koulu rikollista uraa ajatellen.  

Moni on vaiennut koulukodista leimautumisen pelossa tai tuntemansa häpeän vuoksi. Leima saattoi nostaa tien pystyyn työpaikassa. Osa - kuten Kalevi -ei kertonut sijoituksesta edes ex-vaimolleen.  

– En tiedä oikeestaan, että ketkään mun sukulaiset tietää.