Suomi 2005. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Anna-Leena Härkönen. Tuotanto: Leila Lyytikäinen, Claes Olsson. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Oskar Franzen. Lavastus: Minna Santakari. Musiikki: Yari, Sani, Terhi Kokkonen ym. Pääosissa: Tiina Lymi, Nicke Lignell, Milka Ahlroth, Santeri Kinnunen, Otto Kanerva, Anna-Leena Härkönen, Dick Idman, Pirkko Mannola, Mika Nuojua, Satu Silvo, Ahti Jokinen. Kesto: 104 min.
Lapsettomuus, tahaton ja tahallinen, on ajankohtainen aihe kotimaisessa elokuvassa. Claes Olsson on tehnyt Anna-Leena Härkösen käsikirjoituksen pohjalta mukiinmenevän joskin oudosti nytkähtelevän draaman, jota mainostetaan miehen kymmenen vuoden takaisen Akvaariorakkaus-leffan pääparin, Tiina Lymin ja Nicke Lignellin karismalla. Onnen varjot kuvaa kolkyt-ja-risaisten aikuisten risaa elämää, jota leimaa pähkäily uran ja lapsen, omien ja ympäristön haaveiden välillä. Keskiössä on kaksi näennäisesti menestyvää pariskuntaa, joille molemmille lapsen saanti on ongelmakysymys, mutta eri syistä.
Ala-asteen opettaja Paula (Lymi) ja perheterapeutti Jarkko (Lignell) tahtovat lapsen, ja naiselle siitä on päässyt muodostumaan pakkomielle. Temperamenttista Paulaa potuttaa tyhmien kyselyt vatsan pyöristymisestä, kun turhauttavat lapsettomuushoidot ovat viedä järjen. Myös uratykki Helena (Milka Ahlroth) haluaa jälkikasvua, mutta samassa firmassa työskentelevää aviomiestä, lapsellista Mikkoa (Santeri Kinnunen) kiinnostavat enemmän prätkät ja muut naiset. Seuraa itkua ja hammastenkiristystä, turhaa toivoa ja toivottomuutta, petoksia ja pettymyksiä – sekä mahdollisuuksia uuteen alkuun. ”Lapsettomuudesta voi selviytyä”, näyttää olevan Härkösen sanoma. Elokuvan tarkoitukset ovat hyvät ja hetkittäin ne myös osuvat maaliinsa, mutta jokin kuitenkin mättää.
Varsin huono tuuri kävi Claes Olssonille elokuvansa ajoituksen suhteen: vastikään teki Aleksi Salmenperä samasta aiheesta samanhenkisen ja jopa yksityiskohdiltaan Onnen varjoja muistuttavan draamakomedian Lapsia ja aikuisia (2004) – ja teki sen paremmin. Vaikka vertailu on turhaa, ei sitä näiden kahden lapsettomuuskuvauksen kohdalla pysty välttämään. Salmenperän kipeydessään kirpeän ja visuaalisesti jäntevän teoksen jälkeen Olssonin perinteinen kerronta vaikuttaa umpihangessa kahluulta.