Nykyaikaa rakentamassa

Kiinaan ja moderniin historiaan perehtyneen saksalaisen Jürgen Osterhammelin teos on järkäle paitsi sivumäärältään, myös aihepiiriltään ja sisällöltään.

Ihmiskunnan historian ehkä merkittävimpään muutosaikakauteen tarttuminen on haastavaa, koska globaalissa historiassa aihepiirit ovat loputtomat. Oman ongelmansa tuo kuinka lähestyä suurta kohdetta, tässä tapauksessa 1800-lukua.

Osterhammel ei käsittele 1800-lukua pelkkänä selkeästi alkavana ja loppuvana aikajaksona. Hänelle 1800-luku on pitkä, alkaen edelliseltä ja päättyen viime vuosisadalle. Kuin punoisi paksua köyttä erimittaisista langoista, jotka punoja ottaa mukaan eri vaiheissa. Langat muodostavat yhden köyden, mutta ovat silti erillisiä itsenään.

Kuten Osterhammel toteaa, 1800-luku jatkoi aiemmin käynnistyneitä trendejä, ja antoi niille tietynlaisen nykyaikaisen muodon, kuten esimerkiksi ”tieteellisen vallankumouksen” ja yleisen koulutuksen mukanaan tuomat asiat.

Köysi on karkea ja ehkä vääryyttä tekevä vertaus, mutta ajatuksena on esittää kuinka asiat toisaalta liittyvät toisiinsa, toisaalta kulkevat itsenään.

Samalla Osterhammel myös vertailee köyden lankoja ja kulkuja toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei hänelle aikajakso ole puhdas valtamaanosaksi noussut Eurooppa vastaan muut. Käsittelemiään teemoja hän vertailee tällä maantieteellis-kulttuurisella akselilla aina tapauskohtaisesti. On eroja mutta on myös yhtäläisyyksiä. Euroopan ja eurooppalaisuuden vuosisata pitkä 1800-luku kuitenkin oli. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Aluksi hän asettaa itseymmärryksen, muistin, ajan ja paikan/tilan raameja. Sen jälkeen hän maalaa ”panoraamaa” laajoista inhimillisen toiminnan kentistä kuten liikkuvuudesta, elintasosta, kaupungeista, hallintajärjestelmistä ja vallankumouksista.

Kolmanneksi hän pureutuu suppeampiin aiheisiin, jotka eivät tietenkään voi kattaa kaikkea, mutta ovat keskeisiä vuosisadalle: Energia ja teollisuus, työ, kommunikaatio-, kauppa- ja rahoitusverkostot, hierarkiat (esimerkiksi eurooppalaisten siirtolaisten kyky rakentaa uusia yhteisöjä yli Vanhan maailman arvohierarkioiden oli 1800-luvun sosiaalihistorian merkittävimpiä saavutuksia), tieto, sivilisaatio ja poissulkeminen (lännen ”sivilisaatiotehtävä”, orjuus, rasismi ja antisemitismi), ja uskonto.

Osterhammel määrittelee viisi pitkää 1800-lukua leimaavaa piirrettä: asymmetrinen tehokkuuden kasvu (työ, fyysiset rajat, aseteknologia ja armeijat, valtioiden kontrolli alaisistaan ja kansalaisistaan), liikkuvuus (ihmiset, teknologia, infrastruktuuri), asymmetrinen viittausten tiheys (aatteet, tieto ja kulttuuriset sisällöt), tasa-arvon ja hierarkian välinen jännite (esimerkiksi viiden suurvallan nousu ja pienempien valtojen merkityksen väheneminen), ja emansipaatio (mm. orjuuden lakkauttaminen hyväksyttynä instituutiona, henkilökohtainen vapaus ja tasa-arvoistuminen, ja myös paikoin kansallisella tasolla. Vaikkakaan esimerkiksi naisten ja siirtomaiden asemaa ei voi sanoa emansipoituneeksi).

Osterhammer myöntää itsekin, että kulttuuri ja filosofia eivät saa kirjassa niiden ansaitsemaansa tilaa. Tiedotusvälineitä hän käsittelee, mutta olisin kaivannut niistä hieman vielä lisää osana tiedonkulun (ja huhujen) nopeampaa ja maantieteellisesti laajaa leviämistä ja merkitystä demokratisoitumisen ja kansallisvaltioaatteen muotoutumisen näkökulmasta.

Mutta tästä olisi pikkumaista narista. Teos on voimannäyte historioitsijalta, jolla on rohkeus ja kyky esittää moniulotteinen aikakausi ymmärrettävästi ja änkeämättä sitä yhteen muottiin. Syventävä ja sivistävä lukukomemus.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa