Intohimo on sana, joka nousee urheilussa usein esiin. Se onkin oleellinen osa ketjussa, joka mahdollistaa huippusuorituksen niin urheilijana kuin myös valmennuksessa tai missä osassa tahansa urheiluorganisaatiota. Tämä pätee tietenkin myös formula ykkösiin ja moottoriurheiluun.
Formuloissa intohimo on se palo, joka ajaa kuljettajia eteenpäin, valmistaa heitä ottamaan tarvittavat riskit ja kääntää vaakakupin asentoon, jossa pelolle tai kompromisseille ei jätetä sijaa. Usea F1-kuski saa tarvitsemansa täyttymyksen jo pelkästään suoriutuessaan oman luokkansa tapahtumista.
Eittämättä jokainen, joka ajaa kilpaa yli 350 kilometrin tuntivauhtia 21 viikonloppua vuodessa maailman parhaita kuljettajia vastaan, löytää itsestään tämän palon. Kun se liekki hiipuu tai sitä ei enää ole, on aika ripustaa ajohanskat naulaan ja siirtyä muiden asioiden pariin.
Kaikille tämäkään ei riitä. Fernando Alonson ura on kaikille tuttu. Vaikka Renault-vuosien menestyksen ajoista on vierähtänyt jo ylivuosikymmen, on värikäs ja sielukas espanjalainen yksi F1-sarjan suurimmista tähdistä.
Lahjakkuus on näkynyt Alonson ajamisessa myös niinä sangen surkeina korpivaelluksen vuosina, jotka hän on joutunut käymään läpi McLarenin suorituskyvyn vastatessa ajoittain, Alonsoa lainatakseni, GP2-autoa.
Velvollisuudet on hoidettu, välillä hammasta purren, mutta joku on jäänyt puuttumaan. Roihu ei ole syttynyt, ja tyhjiö on väistämätön. Se tyhjiö tulee mahdottomuudesta voittamiseen. Onkin täysin luonnollista, että kiistattoman lahjakkuuden sekä aiemman menestyksen tuoman odotuksen on purkauduttava jossain.
