Formula ykkösissä ollaan viime vuosien aikana nähty poikkeuksellisen paljon nuoria kuljettajia astumassa kirkkaimpiin parrasvaloihin. Siinä missä kuskien keski-ikä on laskenut, ovat yhä nuoremmat lahjakkuudet – osa syystä, osa turhankin optimististen olettamusten myötä – nousseet jo ennen ensimmäistäkään ajettua osakilpailua maailmanmestarikandidaattien joukkoon.
Ainakin oraakkelit ovat tietä tähtiin olleet jo lupailemassa, mutta kuten todettu, harvan kohdalla tie todellisuudessa kuitenkaan on aivan niin ruusuinen. Luonnollisesti onnistujien ja lupausten lunastajien ryhmään on helppo nostaa Max Verstappenin kaltaiset superjuniorit, mutta aivan terävimmän lahjakkuusryhmän takana, tie on usein huomattavasti ohdakkeisempi.
Tästä hyvänä esimerkkinä käy Pascal Wehrlein. Saksalaisen lahjakkuutta ei kukaan kiistä, mutta kun kaikki vaadittava ajoituksesta lähtien ei osunut, on tie mitä ilmeisemmin, ainakin toistaiseksi F1-kisakuskina ohi. Usein formuloissa puhutaan lahjakkuuden lisäksi taustajoukkojen, olosuhteiden, ajoituksen ja myös tuurin merkityksestä siinä, miten ura kuninkuusluokassa lähtee liitoon, jos on lähteäkseen.
Verstappen olkoon osoitus menestymisestä ja onnistumisesta kaikilla edellä mainituilla alueilla, nuori mies, jonka tulevaisuus oli tähtiin kirjoitettu. Nyt Verstappenin viitoittamalla tiellä kohti kuljettajien kärkikaartia on matkaamassa myös monacolainen Charles Leclerc.
Odotuksille on olemassa luontainen pohja. Mestaruudet sekä GP3-, että F2-luokissa, molemmissa tulokaskausillaan, kertovat paljon. Ennen kaikkea jälkimmäisen luokan mestaruus tuli tyylillä, josta puhtaasti tulosluettelon silmäily ei kerro koko totuutta. Kauteen mahtui voittojen lisäksi paljon teknisiin murheisiin liittyneitä pettymyksiä, kuin myös tallin toiminnasta aiheutuneita päänsärkyjä diskauksineen.