91-vuotias Esther Bejarano kiertää uupumatta kertomassa kokemuksistaan Auschwitzin keskitysleiriltä. Hän haluaa, ettei kukaan unohda, mihin rasismi voi kauheimmillaan johtaa.
Lämmin, kesäinen ilta Berliinin Kreuzbergissä on kaunistakin kauniimpi ja houkuttelee istuskelemaan veden ääreen nurmikolle. Monet kanaalin vartta kävelevät suuntaavat kuitenkin sisälle rasismin vastaisen festivaalin (Festival contre le racisme) tilaisuuteen, jossa Esther Bejarano (syntynyt 15.12.24) kertoo elämästään.
91-vuotias Bejarano on yksi viimeisistä elossa olevista natsien Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneistä. Kaikki kuuntelevat hiirenhiljaa ja lähes hengittämättä, kun Bejarano aloittaa tarinansa.
Saksalainen Esther oli vain 18-vuotias joutuessaan leirille huhtikuussa vuonna 1943. Hänet sullottiin satojen muiden kanssa karjavaunuihin, eikä määränpäätä kerrottu. Vaunut olivat tupaten täynnä, ja hengitysilma oli äärettömän huonoa. Monet kuolivat jo matkalla.
Matka jatkui ja oli mahdotonta enää tietää, kuinka kauan se oli kestänyt. Karjavaunun pienistä ikkunoista ei myöskään pystynyt seuraamaan, minne juna oli matkalla.
Vihdoin vaunun ovet kuitenkin avattiin, ja miehet ja naiset erotettiin toisistaan. Naisista raskaana olevat, äidit pienten lasten kanssa, vammaiset ja yli 45-vuotiaat ohjattiin kuorma-autoihin. Heidät vietiin suoraan kaasukammioihin, mutta sitä ei kukaan siinä vaiheessa vielä tiennyt. Muiden käskettiin kävellä leiriin.
Perillä leirissä kaikkien käsiin tatuoitiin numerosarja. Siitä lähtien Esther oli vanki numero 41948, eikä nimellä ollut enää merkitystä. Kaikkien täytyi riisuutua alasti, käydä jääkylmässä suihkussa sekä tulikuumassa höyryhuoneessa. Naisten hiukset ajeltiin ja heille annettiin yksinkertaiset vanginasut. Viimeistään silloin kaikki tiesivät tulleensa keskitysleirille.
Esther kertoo, kuinka kauheat olot leirillä olivat. Naiset nukkuivat pelkillä puulankuilla rakennuksissa, jotka olivat aikaisemmin olleet hevostalleja. Työ oli rankkaa, eivätkä kaikki pystyneet sitä tekemään. Kun heikoimmat väsyivät kantamaa kiviä pelloilta, heitä lyötiin. Ruoaksi sai usein vain palan leipää ja laihaa keittoa. Samaa kippoa käytettiin juomiseen, syömiseen ja peseytymiseen.
Talvella leirillä oli jäätävän kylmää. Esther kertoo olleensa kerran viikon hyvin nälissään ja säästi leipäannoksensa ostaakseen itselleen villapaidan naisilta, jotka työskentelivät vaatevarastossa. Vangeilta tullessa riistettyjä vaatteita lähetettiin Saksaan köyhille.
Estherin pelastukseksi koitui musiikki. Hän hakeutui leirin naisorkesterin soittajaksi. Orkesterin jäsenten ja muiden erityistaitoja osaavien elämä leirillä oli vähän muita helpompaa. Esther osasi soittaa pianoa, mutta sitä leirillä ei kuitenkaan ollut. Siksi hän sanoi osaavansa soittaa myös harmonikkaa, vaikkei ollut koskaan edes pitänyt soitinta käsissään.
Kuin ihmeen kaupalla hän kuitenkin oppi hetkessä soittamaan uutta instrumenttia eikä paljastunut.
Myöhemmin Esther siirtyi soittamaan huilua, kun keskitysleirille tuotiin harmonikkaa paremmin soittava musiikinopettaja. Pian Esther kuitenkin sairastui eikä yskimiseltään voinut jatkaa huilunkaan soittamista.
Sairastuminen leirillä oli hyvin vaarallista, koska lääkäri arvioi vankien kuntoa vähän väliä. Kaikki tiesivät, että lääkärin käden heilautus oikealle tarkoitti kuolemaa kaasukammiossa. Esther selvisi tarkistuksista, ja orkesterissa pelastukseksi koitui kuoron kitaristi, joka opetti Estherin soittamaan myös kitaraa.
Henkisesti orkesterissa soittaminen oli äärettömän raskasta. Naiset joutuivat soittamaan vangeille aamulla, kun he lähtivät työskentelemään ja illalla, kun he palasivat väsyneinä takaisin. Pahinta oli kuitenkin se, että orkesterin täytyi soittaa myös heille, jotka vietiin kaasukammioon kuolemaan.
Orkesteri tiesi, mihin ihmisiä vietiin, mutta musiikin avulla vangit saatiin uskomaan viimeiseen asti, ettei kyse ollut mistään pahasta.
Yhtenä päivänä leirillä alkoi kiertää huhu, että kaikki, joiden suonissa virtasi vähääkään arjalaisverta, voisivat päästä pois Auschwitzin tuhoamisleiriltä. Estherin yksi isoäiti oli kristitty, joten hänet siirrettiin 70 muun naisen kanssa toiselle keskitysleirille. Siellä oli enemmän ruokaa mutta työ hiilivaunujen lastaajana oli hyvin raskasta.
Olot paranivat, kun Esther valittiin työskentelemään tehtaaseen. Tehtaan muut työntekijät toivat lisäruokaa vangeille ja myös toimittivat heidän kirjeitään ulos leiriltä.
Vankeja pyydettiin luovuttamaan pois juutalaisuudesta kertovat keltaiset Daavidin tähtensä ja heidän sanottiin nyt olevan arjalaisia. Sydämeltään Esther tunsi olevansa juutalainen, mutta arjalaiseksi julistaminen teki elämän helpommaksi. Sen jälkeen vangit saivat jopa vastaanottaa sukulaisten lähettämiä ruoka- ja tarvikepaketteja.
Esther kertoo, että huhtikuussa vuonna 1945 leirin vankeja ruvettiin evakuoimaan Neuvostoliiton joukkojen tieltä. Heikossa kunnossa olevat naiset laitettiin kävelemään ladattuja aseita kantavien SS-sotilaiden valvonnassa. Kaikki, jotka uupuivat matkalla, ammuttiin. Ihmisiä, jotka olivat selvinneet nälästä, kylmästä, nöyryytyksestä ja kovasta työstä, tapettiin vain joitakin tunteja ennen sodan loppumista.
Useita päiviä käveltyään Esther ystävineen uskalsi piiloutua lähimetsään. Kun muut olivat menneet, he heittivät vanginvaatteensa pois ja liittyivät neuvostoarmeijaa pakenevien ihmisten joukkoon. Naiset eivät paljastaneet olevansa keskitysleiriltä, koska pelkäsivät jonkun ilmiantavan heidät.
Lopulta he tapasivat yhdysvaltalaisia sotilaita, joille näyttivät numerot käsissään. Sotilaat veivät heidät läheisen kylän ravintolaan syömään. He halusivat myös kuulla naisten kauheista kokemuksista. Kun yksi sotilas sai tietää Estherin osaavan soittaa harmonikkaa, hän lahjoitti tälle soittimen ja käski soittamaan.
Myöhemmin kylään levisi tieto, että sota oli ohi. Keskusaukiolle kannettiin iso Hitlerin kuva, joka sytytettiin palamaan. Ester soitti harmonikkaa ja keskitysleirin kauheuksista selvinneet naiset ja yhdysvaltalaiset ja venäläiset sotilaat tanssivat kuvan ympärillä.
”Sen hetken muistan ikuisesti. Se ei ollut minulle vain vapautuminen vaan silloin minä synnyin uudelleen”, Esther lopettaa kertomuksensa ja saa raikuvat aplodit yleisöltään.
Monilla on kyyneleitä silmissään.
Pian tunnelma kuitenkin muuttuu, kun Esther pyytää lavalle Microphone Mafia -nimisen rap-bändin. Hän on esiintynyt kölniläisbändin kanssa vuodesta 2009. Yhdessä he esittävät lauluja rasismia ja äärioikeistoa vastaan. Esther räppää keskellä, eikä ikä tai menneisyys tunnu painavan häntä lainkaan. Kaikki hymyilevät ja taputtavat mukana.
Tilaisuuden jälkeen ulkona ilta-auringossa Esther kertoo, että sodan jälkeisinä vuosikymmeninä hän ei pystynyt puhumaan kokemuksistaan kenellekään. Hän perusti perheen ja alkoi työskennellä kaupassa.
Eräänä päivänä 70-luvulla saksalainen uusnatsipuolue NPD (Nationaldemokratische Partei Deutschlands) pystytti infopöydän kaupan eteen. Esther ei tiennyt, mistä oli kyse ja meni ulos katsomaan. Hänelle oli shokki huomata, että kyse oli natsi-ideologian levittämisestä. Silloin hän päätti, että hänen täytyy kertoa tarinaansa, jotta ihmiset eivät unohtaisi, mitä tapahtui.
Aluksi hän jakoi kokemuksensa vain läheistensä kanssa ja alkoi kirjoittaa muistojaan ylös. Vielä silloin hän ei ajatellut kirjoittavansa kirjaa. Kirja Erinnerungen – Vom Mädchenorchester in Auschwitz zur Rap-Band gegen rechts [Muistoja – Auschwitzin naisorkesterista äärioikeiston vastaiseen rap-bändiin] ilmestyi vuonna 2013.
Nyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan Esther on kertonut tarinaansa läheistensä lisäksi muillekin. Pääasiassa hän on kiertänyt nuorisotaloissa ja kouluissa puhumassa 15- ja 16-vuotiaille nuorille kokemuksistaan. Lisäksi hän vierailee erilaisissa tapahtumissa ja yhdistyksissä. Tammikuussa hän matkustaa myös Kuubaan puhumaan.
Hän sanoo saavansa energiaa työn jatkamiseen oppilailta ja muilta kuulijoiltaan, jotka ovat kiinnostuneita hänen kokemuksistaan. Häntä motivoi kuuntelijoiden mielenkiinto ja se, että yhä uudet ihmiset kamppailevat rasismia vastaan.
Hänen viestinsä yleisölle on aina sama: ”Se mitä minulle ja miljoonille muille tapahtui, ei ole teidän syytänne. Teidän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Mutta on teidän vastuullanne, ettei se tapahdu enää koskaan uudelleen.”
Ilta alkaa hämärtyä. Aikaisin seuraavana aamuna Estherillä ja Microphone Mafia -bändillä on jälleen esiintyminen yhdessä koulussa ja illalla toisessa tilaisuudessa.
Viimeiseksi kysyn, mikä olisi Estherin mielestä paras keino taistella joka puolella Eurooppaa lisääntyvää rasismia ja äärioikeistolaisuutta vastaan. Hän vastaa, että tärkeintä on, että kaikki toimivat yhdessä ja muodostavat yhteisen liikkeen. Hän korostaa, että kaikkia tarvitaan myös yli puoluerajojen.
Estheristä jokaisen aktiivisuus on tärkeää ja toimia voi monella tavalla. Oman osansa hän tekee jakamalla tarinaansa yhä uudelleen ja laulamalla maailman epätasa-arvoisuudesta.
Kirjoittaja on Helsingin avoimen yliopiston journalistisen työn kurssin opiskelija. Artikkeli on kurssin lopputyö.