Tapani Kansa juhlii mittavaa 50-vuotista uraansa uudella levyllä sekä konserttikiertueella. Lipunmyynti ei ole ollut toivotun lennokasta, syksyn mittaan ruokakaupassa vastaan tulleet lööpit ovat kertoneet taloudellisen katastrofin vaarasta, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Sydämeni itkee. Soisin Tapsalle täydet salit ja uran huipentavan kokemuksen rakkaan yleisönsä kanssa.
Tapani Kansa on aina ollut oman tiensä kulkija, joka ei suostu lokeroihin eikä jätä koskaan tilaisuutta itsekehulle käyttämättä. Sekös monia ärsyttää. Mutta vuosikymmeniä hän täytti tanssilavat ja suuret konserttisalit uskollisilla faneillaan.
Tapsa teki aina isosti ja vielä isommin, bändin koossa ei pihtailtu, muusikoille maksettiin hyvin ja kiertueilla olikin ykköskalustoa vuodesta toiseen. Laulu kulki, lähes kaikki tyylilajit olivat hallussa tai Tapsa ei ainakaan pelännyt niihin tarttua. Lahjakkaana ja läpimusikaalisena hän yleensä myös onnistui kaikessa, mihin tarttui.
Mitä suurempi produktio, sitä suuremmat puheet.
Kolumni jatkuu kuvan jälkeen
Oman aikakauteni lapsena seurasin ihaillen Tapsan uraa. Ensimmäinen muistikuvani hänestä on 70-luvun lopulta Mikkelin Yhteiskoulun tupaten täydessä juhlasalista, jonne hänet oli saatu laulamaan pari hittiään, ainakin R A K A S ja Äidin pikkupoika kuultiin.
Tungos ja hysteria oli melkoista.
Muutaman vuoden kuluttua soitin Mikkelin Kaupunginorkesterissa, kun viihdekonsertin solistiksi marssi samainen stara. Nuori viulistineiti bongattiin ja siitä viikosta käynnistyi vuosia kestänyt keikkailu: soitin lukuisilla Tapsan keikoilla ja kiertueilla. Ihailin suvereenia ja pidäkkeetöntä ääntä, ehtymätöntä intohimoa omaa tekemistä ja itsensä kehittämistä kohtaan.
