Ulkopolitiikka on politiikan peleistä vaikeimpia, koska siinä muuttuvia tekijöitä on runsaasti ja osa niistä pelaa samaan maaliin kuin itse, mutta aina ei tiedä, ketkä, kirjoittaa MTV:n kolumnisti, tietokirjailija Markus Leikola.
Erien määrä ja kesto ei ole etukäteen tiedossa, ja vaikka periaatteessa ulkopolitiikassa jaetaan teknisiä ja taiteellisia pisteitä kuten taitoluistelussa, eivät nyrkkeilylle ominaiset tyrmäysvoitot ole kiellettyjä.
Mutta ei se ihan niinkään ole kuten eräs kansanedustaja sanoi televisiossa, että koko Suomen idänsuhteet on nyt heitetty viemäriin. Ainakin viemäri nimeltä Saimaan kanava on edelleen samassa paikassa kuin viime viikollakin ja sen takana vasta laaja maa-alue alkaakin.
Mitä pienempi maa ja mitä enemmän muuttuvat tekijät muuttuvat tavallistakin enemmän, sitä tärkeämpää pienille maille, että olisi edes jotakin sopimuksia, joihin voi luottaa. Tämä on ollut myös ulkopolitiikan johdon pitkä linja: alkaen niistä sopimuksista, jotka Risto Ryti solmi Natsi-Saksan kanssa ja joissa epäluotettavaksi osapuoleksi ryhtyi Suomi alkaessaan hieroa rauhansopimusta naapurinsa Neuvostoliiton kanssa J.K. Paasikiven johdolla, mutta Rytin tieten ja sallien.
Paasikivi solmi sitten YYA-sopimuksenkin vielä Neuvostoliiton kanssa ja sai neuvoteltua siitä toisenlaisen kuin tällä välin kansandemokratioiksi muuttuneiden itäeurooppalaisten valtioiden sopimukset. Ahti Karjalainen neuvotteli kutakuinkin salassa 1960-luvun alussa Suomen liitännäissopimuksen Euroopan vapaakauppaliitto Eftan kanssa, jonka jälkeen tärkein sopimus olikin Urho Kekkosen kätilöimä ETYK-päätösasiakirja.
Se oli ensimmäinen koko Euroopan kattava sopimus toisen maailmansodan jälkeen ja sen allekirjoittivat molemmat Saksat, itäinen ja läntinen, tasavertaisina sopimuskumppaneina eikä sodan häviäjäpuolina. Moskova suostui siihen, koska siinä taattiin, ettei länsi lähtisi siirtelemään valtioiden rajoja, ja länsi taas sai maininnan ihmisoikeuksista.