Markus Leikolan kolumni: Idänsuhteet uusiksi, eli mitkä ovat idänsuhteet?

Erien määrä ja kesto ei ole etukäteen tiedossa, ja vaikka periaatteessa ulkopolitiikassa jaetaan teknisiä ja taiteellisia pisteitä kuten taitoluistelussa, eivät nyrkkeilylle ominaiset tyrmäysvoitot ole kiellettyjä.

Mutta ei se ihan niinkään ole kuten eräs kansanedustaja sanoi televisiossa, että koko Suomen idänsuhteet on nyt heitetty viemäriin. Ainakin viemäri nimeltä Saimaan kanava on edelleen samassa paikassa kuin viime viikollakin ja sen takana vasta laaja maa-alue alkaakin.

Mitä pienempi maa ja mitä enemmän muuttuvat tekijät muuttuvat tavallistakin enemmän, sitä tärkeämpää pienille maille, että olisi edes jotakin sopimuksia, joihin voi luottaa. Tämä on ollut myös ulkopolitiikan johdon pitkä linja: alkaen niistä sopimuksista, jotka Risto Ryti solmi Natsi-Saksan kanssa ja joissa epäluotettavaksi osapuoleksi ryhtyi Suomi alkaessaan hieroa rauhansopimusta naapurinsa Neuvostoliiton kanssa J.K. Paasikiven johdolla, mutta Rytin tieten ja sallien.

Paasikivi solmi sitten YYA-sopimuksenkin vielä Neuvostoliiton kanssa ja sai neuvoteltua siitä toisenlaisen kuin tällä välin kansandemokratioiksi muuttuneiden itäeurooppalaisten valtioiden sopimukset. Ahti Karjalainen neuvotteli kutakuinkin salassa 1960-luvun alussa Suomen liitännäissopimuksen Euroopan vapaakauppaliitto Eftan kanssa, jonka jälkeen tärkein sopimus olikin Urho Kekkosen kätilöimä ETYK-päätösasiakirja. 

Se oli ensimmäinen koko Euroopan kattava sopimus toisen maailmansodan jälkeen ja sen allekirjoittivat molemmat Saksat, itäinen ja läntinen, tasavertaisina sopimuskumppaneina eikä sodan häviäjäpuolina. Moskova suostui siihen, koska siinä taattiin, ettei länsi lähtisi siirtelemään valtioiden rajoja, ja länsi taas sai maininnan ihmisoikeuksista. 

Nyt tiedetään, että kumpikaan näistä saavutuksista ei ole ikuinen ja geopolitiikan mannerlaatat ovat jälleen liikkeellä.

Sauli Niinistöä on syytetty pehmoilijaksi ja varovaiseksi. Kun sopimuksissa kuitenkin lähdetään siitä, että ne tehdään vuosikymmeniksi eikä hetken huumassa, niin huolellinen harkinta ei ole vain hyvästä, vaan välttämätöntä. Siitäkin huolimatta, että sopimuksia rikotaan.

Ainakin Niinistö on pyrkinyt selvittämään Vladimir Putinin ajattelua niin pitkälle kuin siitä on ollut mahdollista saada selkoa. Näin suurvallan naapurissa paras henkivakuutus onkin riittävä itsenäinen puolustuskyky ja naapurin mahdollisimman hyvä tunteminen. Kumpikaan ei saisi loppua kesken.

Kulloinenkin tilanne on kulloinenkin tilanne ja Venäjä, jonka näemme tällä viikolla, toimii hyvin toisin kuin Venäjä ennen Beijingin olympialaisia. Ei täysin toisin, mutta merkittävältä osalta toisin. 

Nyt pitäisi Suomen järjestää turvallisuutensa tavalla, jossa uusi tilanne otetaan huomioon, mutta joka on kestävä kaikkiin ilmansuuntiin pitkäksi aikaa. Koska Suomi on Euroopan unionin jäsen ja unioni pyrkii yhteiseen ulkopolitiikkaan, on luonnollista, että Unionin liikkeistä tulee meidänkin liikkeitämme.

Historiallista on se, että Suomi on näin selvästi ja jyrkästi itäisen naapurinsa vastaisessa rintamassa. Se ei ole merkki vain meidän linjastamme, vaan myös siitä, että emme todellakaan ole yksin. Meidän koko yhteiskuntamme on täysin integroitunut läntisen viiteryhmämme ajatteluun, talouteen ja toimintatapaan. Mahdollinen Nato-jäsenyys ei ole vallankumous, vaan enemmänkin loppusilaus.

Ei tule nimittäin aliarvioida EU:n roolia kansainvälisenä toimijana, vaikka sillä onkin ollut kompastelua matkan varrella – kompastelua pitkälti siksi, että sen jäsenmaat ovat vaatineet Unionia kulkemaan kengännauhat toisiinsa sidottuina, ettei se ohittaisi isoja jäsenmaita.

Nyt myös tuo aika on jäänyt taakse, jossa Unionin mandaattia on pienennetty. Sekä pandemian talouspaketti että vihreän siirtymän valmistelu olivat hyviä valmisteluaskelia ja Ukrainalle osoitettu solidaarisuus varsinainen tulikoe.

Venäjä meillä on kuitenkin aina naapurinamme ja siitä syystä meidän Venäjän-suhteissamme tulee aina olemaan piirteitä, jotka ovat toisia kuin läheisellä naapurillamme Ruotsila ja myös toisia kuin Venäjän miehityksen kokeneella, mutta täysin Naton varaan puolustuksensa jättäneellä Virolla. 

Samalla kun harkitaan seuraavaa askelta länteen, tulee edelleenkin pitää kanavia auki itään. Jokaista sulkeutuvaa valuuttahanaa kohti pitää olla muutama puhelinlinja auki. Jonakin päivänä Venäjällä nähdään uusi johto, sillä kukaan ei vielä maailmanhistoriassa ole hallinnut ikuisesti. Tuo päivä voi nykyjohdon kolossaalisten virheiden takia olla piankin edessä.

Seuraava Venäjän johto tarkkailee myös Suomea. Meidän ei tule pelätä tätä, vaan ilmoittaa, että me keskustelemme aina naapuriemme kanssa. Tasavertainen keskustelu ei merkitse nöyristelyä, vaan sen tiedostamista, että se ei tapahdu alaviistosta ylös katsoen, vaan silmien tasalta, silmästä silmään.

Selkeä ja suora puhe on Suomen kansallisaarre – me emme ole tunnettuja maailmalla sen enempää vässyköinnistä ja nöyristelystä kuin uhosta tai liioittelustakaan. Tästä kannattaa pitää kiinni kaikissa oloissa. Asiallisuudesta. Hötkyilemättömyydestä. Rehellisyydestä.

Tehdään ne liikkeet mitkä on tarpeen silloin kun se on tarpeen, mutta ajatellaan rauhallisesti myös ensi viikkoon, ensi vuoteen ja ensi vuosikymmenelle. Käytetään tarvittava harkinta, ei liian pitkään, mutta ei myöskään liian hätäisesti.

Jos voi olla käymättä huonosti, kannattaa lähteä siitä, että ei käy huonosti. Presidentti Koiviston lausuma ei väärin päin käännettynä oikeastaan muutu toiseksi. 

Mutta helpompaa on sanoa, että kannattaa toimia niin, että käy hyvin, kuin tietää, mitä sitten pitää tehdä. Kuten Niinistö tuoreeltaan sanoi, demokratiassa ne jotka päättävät, kantavat vastuun sitten kun kaikki tietävät, kuinka kävi.

Ja huonommalla herraonnella venäläisiä on siunattu kuin suomalaisia, mikä ei ole ihan pieni tasoitus.

Kirjoittaja on tietokirjailija, vapaa toimittaja ja MTV Uutisten kolumnisti.

Lue myös: