Nato-päätöksessä kävi niin kuin kävi: kansa ja poliitikot vaihtoivat kantaa kuta kuinkin tasatahtia, koska ulkoisessa toimintaympäristössä tapahtui merkittävä muutos Venäjän käynnistettyä täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan 24. helmikuuta, Markus Leikola kirjoittaa MTV Uutisten verkkokolumnissaan.
Tämä on yksinkertaista ymmärtää ja tällaiselle näkemyksen muuttamisen perusteelle on kansan keskuudessa varsin iso muutos. Voi jopa sanoa, että ellei merkittävä osa poliitikoista olisi seurannut kansan mielenmuutoksia, se olisi herättänyt enemmän ihmetystä – ja kenties jopa syytöksiä järjestelmän legitimiteetistä eli siitä, onko edustajilla oikeus edustaa ihmisiä.
Edustusoikeus kuitenkin lunastetaan presidentillä kerran kuudessa ja kansanedustajilla kerran neljässä vuodessa. Erilaiset vaalikoneet ovat, puutteineen päivineen, tulleet osaksi suomalaista demokratiaa ja monet käyvätkin sekä etsimässä itselleen sopivinta ehdokasta että tarkastamassa suosikkiensa kantoja niistä. Poliitikot eivät pääsääntöisesti ole kovin innostuneita vaalikoneista, mutta sietävät niitä, koska vastaamattakaan ei uskalla jättää, jos kaikki muut sieltä löytyvät.
Nykyinen pääministeri Sanna Marin oli viime eduskuntavaalien alla 2019 "täysin eri mieltä" siitä, että Suomen pitäisi liittyä Natoon. Niin oli vaaleissa Sdp:n keulakuvana vielä toiminut Antti Rinnekin, kuitenkin lisäyksellä, että "koskaan ei pidä sanoa ei koskaan" ja ilman lisäperusteluja myös puheenjohtaja- ja pääministerivaalissa Marinin vastaehdokkaana ollut Antti Lindtman.
Kaikkien muiden Suomen Natoon vieneestä kansanedustajien ydinryhmästä - keskustalaisten puolustusministeri Antti Kaikkosen sekä eduskunnan puhemiehen Matti Vanhasen ja vihreän ulkoministeri Pekka Haaviston kanta oli vain "jokseenkin eri mieltä".
