Mainos

Marjut joutui synnyttämään kuolleen lapsen: ”Näytti siltä kuin hän vain nukkuisi”

Kolme vuotta sitten Marjut Hartikaisen perheen elämä romahti; heidän lapsestaan tuli Enkeli.

Kolmatta lastaan odottavan äidin raskaus oli aivan loppusuoralla, raskausviikkoja oli takana jo 36+2. Alkuraskauden tavallista voimakkaampaa pahoinvointia lukuun ottamatta raskaus oli sujunut niin sanotusti normaalisti, ja koko perhe odotti malttamattomana pikkusisaruksen saapumista.

Marjut Hartikainen oli kuitenkin raskauden aikana kiinnittänyt useampaankin otteeseen huomiota lapsen liikkumattomuuteen ja käynyt asian vuoksi sairaalassa useita kertoja vaatien ultraäänitutkimusta. Ja joka kerta kaiken oli todettu olevan kunnossa.

– Monesti sainkin leiman, että olen vain hysteerinen äiti. Kerran sain kuulla, että koska minulla on kaksi aiempaa raskautta mennyt hyvin, niin kyllä tämä kolmaskin menee. Yhdellä kerralla sanottiin, että etinen istukka vain vaimentaa liikkeiden tuntua, Marjut kertoo.

Äiti oli vaatinut jokaisella sairaalareissulla tietää myös napanuoran sijainnin, sillä hän epäili kaulan ympärille kiertyneen napanuoran vaikeuttaneen hapensaantia ja näin ollen aiheuttaneen liikkumattomuutta. Vaikka asia ei erään lääkärin mukaan kuulunutkaan ultraukseen, äiti sai helpotuksekseen tietää, että liikkumattomuudella ei ollut tekemistä napanuoran kanssa. 

– Kaiken piti olla hyvin jokaisella kerralla, niin ainakin lääkärit sanoivat. Olen joka raskaudessa ollut erittäin tunnollinen ja tarkka, jotta voisin taata lapsilleni turvallisen ja parhaimmat oltavat kasvamiseen kohdussani, äiti kertoo.

Kaiken piti olla kunnossa, kunnes eräänä heinäkuisena päivänä äiti huomasi pahimman pelkonsa toteutuneen.

"Emme hukanneet hetkeäkään, vaan saimme elää hetken unelmaa"

Tuo kyseinen perheen elämän mullistanut päivä alkoi samaan tapaan kuin muutkin aamut. Perhe heräsi aikaisin, mies lähti töihin ja äiti ja lasten kanssa kotiin. Aamupalaa laittaessaan Marjut kuitenkin havahtui yhtäkkiä siihen, että tavallisesti vatsassa myllertänyt vauva ei liikkunut lainkaan. Kun makean juominen ja kevyt vatsan tuuppiminenkaan eivät tuottaneet tulosta, äiti aavisti, mistä oli kyse.

Sairaalassa äiti sai kuulla sanat, joita kukaan ei halua kuulla; olen pahoillani, mutta vauvan sydän ei enää lyö.

– Se tunne, joka meni koko kehoni läpi, on sanoinkuvaamatonta, se tuska on niin lohduton ja loputon. Aika pysähtyi. Mieheni odotti aulassa lasten kanssa ja huudostani jo tiesi, että nyt ei ole kaikki hyvin.

Marjut kertoo molempien vanhempien menneen shokkiin. Vaikka Marjut tiesi kohdussansa olevan vauvan menehtyneen, mieli ei sitä halunnut uskoa. Toivo eli viimeiseen asti. Äiti vaati aluksi sektiota, mutta taipui lopulta hoitajien ehdotukseen; synnytys käynnistettäisiin vasta seuraavana päivänä.

– Totta kai halusin synnyttää lapseni kuten aiemmatkin. Ja sain vielä pitää pientä rakasta hetken kohdussani. Yön yli seuraavaan päivään.

Synnytys käynnistettiin seuraavana aamuna. Marjut kuvailee synnytyksen edenneen liian nopeasti, sillä hän tiesi, että joutuisi pian luopumaan lapsestaan.

– Fyysiset kivut olivat niin mitättömät henkiseen kipuun verrattuna, ettei synnytys fyysisesti tehnyt kipeää. Kuin olisi kaatunut maahan. Viimeiseen asti toivoin, että jos vauva kuitenkin syntyisi elossa, vaikka tiesin, ettei näin käy.

– En huutanut kivusta, itkin vain. Synnytys oli rauhallinen.

Vastasyntynyt, 3265 gramman painoinen ja 50 sentin pituinen tyttö nostettiin äidin rinnan päälle ja isä sai leikata napanuoran. He saivat vihdoin nähdä kauniin ja täydellisen tyttärensä. Vanhemmat saivat viettää lapsensa kanssa useamman tunnin; he pesivät tytön, kampasivat tukan ja painoivat jalkojen ja kämmenten kuvat pahviin.

– Näytti siltä kuin hän vain nukkuisi. Hän oli saman kokoinenkin kuin sisaruksensa syntyessään. Aika katosi, oli rauhallista. Itkimme. Emme hukanneet hetkeäkään, vaan saimme elää hetken unelmaa saadessamme pidellä tytärtämme sylissä ja hoivata, vaikka hän olikin jo edeltävänä päivänä lähtenyt enkelten matkaan. 

Vaikein asia oli kuitenkin vielä edessä; vanhempien täytyi luopua lapsestaan ja palata kotiin ilman vauvaa.

– Heti kun tapasimme lapset, esikoinen katsoi vatsaani ja kysyi, missä vauva on. Kerroimme, että vauva ei päässytkään meidän mukaan, vaan vauva on mennyt enkelten mukana taivaaseen.

Mitään yksiselitteistä selitystä kohtukuolemalle lääkärit eivät pystyneet antamaan. He löysivät pieniä poikkeamia istukasta ja napanuorasta, jotka ovat voineet johtaa äkilliseen hapenpuutteeseen. Tapaus voidaan luokitella myös kohdunsisäiseksi kätkytkuolemaksi. Lääkärin mukaan raskaus oli ollut iso riski myös äidille, sillä napanuora olisi voinut revetä istukasta ja aiheuttaa hallitsemattoman sisäisen verenvuodon.  

Kuolemasta pelottavan tekee se, jos siitä ei puhuta

Marjutille ja hänen miehelleen oli alusta asti selvää, että heille tulisi vielä lapsia. Tultuaan suunnitellusti uudelleen raskaaksi äidin raskautta seurattiin tiheämmin, ja äiti sai vaikuttaa itse paljon siihen, kuinka usein tutkimuksia tehtiin.

– Minulla on aina ollut pelko lapsen menettämisestä, olen hyvin tietoinen siitä, kuinka hauras elämä voi olla.

Marjut kertoo yrittäneensä nauttia raskauden jokaisesta hetkestä niin paljon kuin mahdollista, sillä tulevaisuudesta ei ole koskaan takeita. Vaikka pelko oli koko ajan läsnä, tällä kertaa raskaus sai onnellisen lopun.

Marjutin mukaan oman lapsen kuolema on asia, josta ei voi päästä yli, eikä siitä tarvitsekaan. Kun asiaa on pystynyt käsittelemään, sen kanssa on vain opeteltava elämään. Merkkipäivät, joulu ja äitien- ja isänpäivä ovat niitä, jotka nostavat tunteet äidin mukaan pintaan monesti jo kuukautta ennen kyseistä päivää.

– Hän on minulle yhtä tärkeä kuin jokainen lapseni. Osana meidän perhettä. Hänen kuvansa on samassa kollaasissa kuin muidenkin lastemme. Puhun hänestä yhtä paljon kuin muistakin lapsistani. Vihaan sitä, että minusta joskus puhutaan kolmen lapsen äitinä. Ei, olen neljän lapsen äiti. Olen neljä lasta kantanut kohdussani ja jokaisen heistä synnyttänyt. Hän ei menettänyt merkitystään siihen hetkeen, kun hänen todettiin kuolleen.

Muutama viikko sitten perhe juhli kolme vuotta sitten syntynyttä Enkeliä. Heidän perheessään on tärkeää juhlia myös hänen syntymäpäiväänsä. Marjutin mukaan perheen muille lapsille on ollut tärkeää päästä konkreettisesti tekemään jotain ja olla mukana; koristella hauta kynttilöillä, tehdä kortteja ja piirustuksia.

– Meillä puhutaan avoimesti kuolemasta jokaisen lapsen ikätason mukaisesti. Heille vastataan siihen, mitä he kysyvät. Sen ei tarvitse olla pelottava asia, se on väistämätön tapahtuma elämässä. Pelottavan siitä tekee se, ettei siitä puhuta, Marjut toteaa.

Marjut Hartikaisen blogia pääset lukemaan täältä

***

6:35

Mainos

Lisää aiheesta

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.