Tänä vuonna juhlitaan Eestin uudelleenitsenäistymisen 20-vuotista historiaa.
Itselleni tämä juhla tuo mieleen unohtumattoman viikonlopun Tallinnassa elokuussa 1988. Olin paikalla Laululavalla, kun Ivo Linna ja 150 000 eestiläistä lauloivat Puna-armeijan silmien edessä "Eestlainen olen ja eestlaiseks jään" ja näin, miten Eestin sinimustat liput nousivat uhmakkaasti ylös kertomaan siitä, miten yksi aikakausi valheellista maailmanhistoriaa oli päättymässä.
Olin silloin Tallinnassa järjestämässä Neuvostoliiton ensimmäistä kansainvälistä rock-festivaalia. Alunperin konsertin piti olla suomalaisten ja eestiläisten rock-yhtyeiden yhteinen ystävyystapahtuma, jonka toisena osapuolena oli helsinkiläinen paikallisradio Radio Ykkönen.
Mutta samaan aikaan, kun me ratkoimme Helsingissä konserttiin liittyviä teknisiä ja taloudellisia ongelmia, Eestissä ryhdyttiin puuhaamaan vallankumousta.
Näin me jouduimme − tai pääsimme − keskelle kuohuvaa historiaa. Leningrad Cowboys, Pave Maijanen, Juice Leskinen, Eppu Normaali, Mamba ja koko Radio Ykkösen henkilökunta, meistä tuli vahingossa pieni osa Eestin Laulavaa vallankumousta.
Tunteikas mielenosoitus
Tuosta viikonlopusta tuli enemmän kuin pelkkä rock-festivaali. Siitä muodostui valtava tunteikas mielenosoitus Eestin itsenäisyyden puolesta. Ja me suomalaiset elimme siinä täysillä mukana.
Kukaan ei voinut silloin olla varma, miten kaikki tulisi päättymään. Olisiko Eestin kohtalo sama kuin Unkarin vuonna 1956? Tai päättyisikö kaikki panssareiden tuloon, kuten Tšekkoslovakiassa vuonna 1968. Nämä kysymykset olivat meidän kaikkien mielessä tuon elokuun viikonlopun aikana.