Maleficent – Pahatar

Maleficent on Magnificent. Suurenmoinen.

Satu Prinsessa Ruususen pitkästä unesta ei liene kenellekään tuntematon. Vastasyntynyt Aurora-tyttö saa kummilahjoikseen kaikkea hyvää ja kaunista mutta myös kirouksen. Viimemainitusta vastaa ristiäisiin kutsua vaille jäänyt Pahatar.

Robert Strombergin ohjaama ja Linda Woolvertonin käsikirjoittama Maleficent – Pahatar (2014) ottaa tuttuun tarinaan uuden näkökulman. Tai, oikeammin, pistää koko homman uusiksi.

Klassikkosadut ovat viime vuosina olleet innokkaassa kierrätyksessä niin elokuvissa kuin televisiossa, mutta tulokset ovat olleet pinnallisuudessaan laihanlaisia. Maleficent on ilahduttava poikkeus, sillä se onnistuu luomaan jotain uutta ja ajatuksia herättävää menettämättä tuntumaa alkuperäistarinaan.    

Maleficent – Pahatar kertoo nimihenkilön tarinan tämän onnellisesta lapsuudesta aina katkeraan aikuisuuteen asti. Katkeruuteen on myös syynsä, minkä johdosta katsojan sympatiat pysyvät tiiviisti Pahattaren puolella.

Surusta ja tuskasta kumpuava viha istuttaa haltijattareen kostonhimon keijujen valtakunnan aarteita havittelevaa kuningaskuntaa kohtaan. Pahatar (Angelina Jolie) haluaa rangaista petollista lapsuuden ystäväänsä kuningas Stefania (Sharlto Copley). Hän julistaa tytön 16-vuotissyntymäpäivänään vaipuvan värttinän pistosta kuoleman kaltaiseen tilaan, josta vain tosirakkauden suudelma voi hänet herättää.

Maleficentin teemat pyörivät vihan, vainoharhan ja kuoleman sysimustassa kurimuksessa. Toisaalla sitä tasapainottaa neidoksi varttuva Aurora (Elle Fanning), josta säteilevä hyvyys ja rakkaus valaisevat jopa Pahattaren ruumiillistaman pimeyden. Tyttö tunnistaa varjoissa lymyilevän sarvipään haltijakummikseen, jonka on ennen pitkää pakko kyseenalaistaa oma viheliäinen tekonsa.

Maleficent voisi olla nimeltään Magnificent, suurenmoinen. Suurimman kiitoksen ansaitsee Angelina Jolie, joka näyttää syntyneen tätä roolia varten.

Siinä missä satujen pahikset ovat usein yksiulotteisia hirviöitä, Jolie on kaikkea muuta: vereslihainen, vivahteikas, pirullisen hauska. Hänen eleensä, äänenpainonsa, tapansa liikkua ja hallita kuva-alaa ovat jo itsessään erikoistehosteita elokuvassa, joka on visuaalisesti huikaiseva ja taianomainen.

Maskeerauksen ja puvustuksen taidonnäytteenä Pahattaren hahmo on veret seisauttava ilmestys, jonka fasadin läpi Jolie onnistuu lähes mahdottomassa. Hän tavoittaa yleisönsä olemalla sittenkin helposti lähestyttävä ja aito, haavoitettu mutta rakastava – lihaa ja verta kaiken kaikkiaan.

Maleficent – Pahatar ottaa myös fiksusti kantaa satujen perinteiseen happy end -käsitykseen. Tosirakkautta on, mutta se ei löydy satujen yksinkertaistetuista roolimalleista.

Älä muuten suotta kiirehdi ulos lopputekstien alkaessa vaan jää nauttimaan Lana Del Reyn uudesta Ruusus-tulkinnasta Once Upon A Dream. Jolien kerrotaan itse valinneen Del Reyn kappaleen laulajaksi, mihin on sen kuultuaan hyvin helppo uskoa.