Lapsisotilaasta jalkapallomaajoukkueen päävalmentajaksi – oli jo kymmenvuotiaana rynnäkkökivääri kädessä: "Jos he kieltäytyivät, ammuimme heidät"

Ghebrelul toimi Grönlannin jalkapallomaajoukkueen päävalmentajana vuosina 2013-2017 ja nykyään hän vaikuttaa valmentajana ruotsalaisessa FK Bosna 92 Örebrossa sekä Grönlannin futsal-maajoukkueessa. Hän joutui kokemaan jo nuorella iällä kauheita asioita ja lapsuudesta puhuminen on Ghebrelulille vaikeaa.

– Elämäni oli vaikeaa lapsuudesta lähtien. Kun olin kuusivuotias, äitini suuttui minulle todella. Hän ei pystynyt kontrolloimaan itseään ja hän huusi minulle, että tiedätkö, en ole sinun oikea äitisi. Se tuli kuin tyhjästä. Olin järkyttynyt ja pakenin kodistani. Muistan sen, pakenin vuorelle ja nukuin siellä taivasalla sen yön, Ghebrel kertoo.

Nainen, jota hän oli kutsunut äidikseen, oli hänen tätinsä. Hän on vain kuullut biologisista vanhemmistaan tarinoiden kautta.

– Isäni ei halunnut olla äitini kanssa. Sen on tätini kertonut. Hän oli komea kaveri, rikas kusipää ja äitini jahtasi häntä. Äitini oli hyvin nuori. Hän tapasi tätini mukaan toisen miehen, joka ei halunnut olla tekemisissä lapsiensa kanssa. Olin jotain sellaista, josta päästiin yli, Ghebrel sanoo.

Useimmat kuusivuotiaat, jotka karkaavat kotoa tulevat takaisin. Kun hänelle tuli nälkä tuli hän takaisin perheensä luokse. Se oli edelleen jäljellä, vaikka olikin erilainen, kun hän oli luullut.

– Se oli minun elämäni käännekohta. Rakastin häntä ja teen sitä edelleen, vaikka hän on kuollut. Hän oli ainoa äiti, joka minulla oli. Arvostan häntä sen vuoksi, koska hän rikkoi kaikkia mahdollisia sääntöjä. Hän meni naimisiin muslimimiehen kanssa, vaikka hän on kristitty, Ghebrel toteaa.

Eritrean itsenäisyyssota kesti vuodesta 1961 vuoteen 1991. Ghebrelulin perhe asui rajalla sellaisessa paikassa, josta hyökkäykset Etiopiaa kohti kulkivat. Hän näki ensimmäisen kerran lentokoneen, kun se pudotti pommeja kotikyläänsä. Perheellä ei ollut syötävää eikä juotavaa päiviin. 

– Etiopialaiset tiesivät, että suurin osa heitä vastaan taistelevia oli muslimeja. Minä ja veljeni olimme moskeijan ulkopuolella myymässä tavaroita, kun he alkoivat ampua. Mies otti meidät mukaan ja vei taloonsa. Sen jälkeen pakenimme kotiin. Äiti piilotti meidät sängyn alle, kun sotilaat kulkivat talosta taloon ja tappoivat ihmisiä sekä eläimiä. Äidillä oli vastasyntynyt lapsi ja kun he löysivät meidät, hän pyysi sotilaita jättämään heidät rauhaan. He tekivät niin. Silloin päätin, että olisi parempi paeta. En halunnut kuolla siellä, Ghebrelul kertoo.

"Halusin kuolla omalla tavallani"

Pommitukset ja hyökkäykset pakottivat perheen muuttamaan talosta toiseen. Ghebrelul alkoi nähdä itsensä aikuisena.

– Minun oli pakko tehdä valinta. Joko jäisin ja kuolisin tai antaisin itseni ilmi. Lähdin pakoon. He toivat minut uudestaan kotiin. Pakenin uudestaan ja he hakivat minut jälleen takaisin.

Kolmannella kerralla Ghebrelul ei tullut enää takaisin. Hän oli vielä pieni lapsi, kun hän ilmoittautui mukaan kapinallisten joukkoihin. 

– Se ei ollut mikään hetken mielijohde, vaan olin miettinyt sitä tarkkaan. En halunnut kuolla sillä tavalla. Halusin kuolla nopeasti omalla tavallani. En ollut koskaan katsonut tv:tä, mutta tiesin, että halusin tulla sankariksi. Olin tyhmä ja vain 10-vuotias.

– He opettavat sinulle karmeita asioita. Osa ystävistäni ammuttiin ja osa kuoli. Näin sen kaiken. Sitä ei edes tiedä, ketä kohti ammut. Oliko se etiopialainen vai eritrealainen? Halusimme vain tulla sankareiksi ja vapauttaa maamme, mutta ammuimme kohti omia veljiämme. Olimme nälkäisiä ja aseistettuja. Jos jollain oli eläin, kysyimme, että saammeko ottaa sen. Jos he kieltäytyivät, ammuimme heidät saadaksemme ruokaa. Se ei ole oikein, se on kauheaa, Ghebrelul sanoo.

Ghebrelul vietti lapsuudestaan neljä vuotta sotilaana. Hän kantoi univormua ja asetta. Hänellä oli Kalashnikovin rynnäkkökivääri, käsikranaatti ja pistooli, jota ei käytetty sotiessa, vaan siinä tapauksessa, jos jäi kiinni. Silloin olisi voinut ampua itsensä. 

– Monet meistä haavoittuivat tai kuolivat. Sen jälkeen vetäydyimme Sudaniin. Haavoittuneet lähetettiin muun muassa Irakiin, joka tuki Eritreaa. Kun muut joutuivat sinne, luulin, että he joutuisivat vankilaan tai heidät tapettaisiin. Viisitoista vuotta myöhemmin löysimme toisemme. Muut olivat Kanadassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Itkimme onnesta. Monet eivät selvinneet, mutta osa kuitenkin. Olen kiitollinen Amnestylle siitä.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty tuli leirille ja kaikki sujui nopeasti. Yhtäkkiä Ghebrelul olikin lentokoneessa matkalla kohti Pohjois-Eurooppaa maahan, josta hän ei olltu koskaan kuullut. Uusi elämä odotti Tanskassa. 

– Olisin voinut valita toisin, mutta tapasin Amnestyssä työskentelevän Inge Genefken, joka tunsi miehen, jonka poika oli ammuttu. Mies sanoi, että olin hänelle kuin oma poika ja hän otti minut mukaansa Tanskaan. Olin aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Uskon, että se johtui siitä, etten välittänyt. Jos olisin ollut elossa tai kuollut, niin sillä ei ollut mitään väliä. Mitä minulla oli menetettävää? Se oli minun tapani selviytyä, Ghebrelul sanoo.

"Minulla oli ikävä entistä elämääni"

Ghebrelulilla oli vaikea tottua uuteen elämäänsä. Aseita ei ollut enää, mutta ei myöskään suuntaa. Siellä ei luodit lentänyt, mutta se ei tarkoittanut, että taistelu olisi ohi tai viholliset kadonneet.

– Luulin, että minulla oli hyvä elämä. Sitten tulin tänne ja kaikki oli helvettiä. Minulla oli ikävä entistä elämääni, voitko kuvitella, Ghebrelul toteaa.

Jalkapallo tuli Ghebrelulin elämään hänen saavuttua Tanskaan.

– Aloitin heti pelaamisen. Asuin ensiksi hotellissa ja sen jälkeen erään perheen luona. Näin lapsien pelaavan jalkapalloa leikkipuistossa ja kysyin pääsisinkö mukaan. En ymmärtänyt taktiikkaa ollenkaan ja tein kaiken päinvastoin. He väsyivät minuun. Opettajani pyysi minua mukaan juoksukilpailuihin ja olisin voittanut, vaikka olisin juossut takaperin. Olin todella nopea. Kun juoksin tai pelasin jalkapalloa, tunsin rentoutuvani.

Viranomaiset yrittivät selvittää Ghebrelulin ikää, jota hän ei vieläkään tiedä tarkalleen. Ensimmäiset muistot Tanskasta eivät olleet valoisia, sillä hänellä oli vaikeuksia nukkua. Vaikeinta ei ollut kuitenkaan muistot tai traumat vaan valoisa katu ja autot.

– Ihmiset olivat ulkona ja liikkuivat. Se oli kaikista pahinta. Näin sen, enkä voinut nukkua. Vuoden ajan olin hereillä joka yö. Istuin ja katsoin, miksi heillä on niin paljon taloja, niin paljon valoa ja niin paljon ihmisiä? 

Grönlantiin Ghebrelul päätyi vuosia myöhemmin luettuaan kirjan ensimmäisestä afrikkalaisesta maassa. Ensimmäinen vaikutelma oli järkytys, mutta hän ei näyttänyt sitä julki. Hän vakuutti, että kaikki sujuisi hyvin. Ghebrelul rakastui lopulta maahan ja hän nousi pidetyimmäksi jalkapallon sekä futsalin kehittäjäksi maassa.

– Tein töitä koulussa ja panostin jalkapalloon. Halusin kehittää molempia. Tein töitä kahdessa seurassa ja tarvitsin liiton työtä, jotta saisin seurat toimimaan. 

Ghebrelul valmensi B-67:N kahdeksaan mestaruuteen kymmenessä vuodessa ja sai työn maajoukkueen päävalmentajana. Maajoukkuepesti kesti vuodet 2013-2017. Työ päättyi karulla tavalla, sillä menestyksen myötä osa oli katkeria, että he eivät mahtuneet maajoukkueeseen. Yksi haukkui häntä apinaksi ja häntä syytettiin lapsen lyömisestä. Huhuja liikkui monista eri teoista ja lopulta liiton saama paine aiheutti Ghebrelulin potkut.

– Olin vihainen. Tiesin, että he jättivät minut syntipukiksi. Liitto ei tehnyt mitään ongelman ratkaisemiseksi, joten minun oli pakko vastata. Sanoin stop, jonka jälkeen sain potkut.

Nykyään Ghebrelul asuu Ruotsissa ja valmentaa edelleen. Kotimaa Eritrea on kuitenkin edelleen mielessä. Hän ei halua, että tarina päättyy tähän.

– Haluan kirjoittaa toisenlaisen lopun kaikelle, Ghebrelul päättää.