Tuija Vainikainen on toiminut 17 vuotta vaikeasti kehitysvammaisen tyttärensä omaishoitajana. Huumorintajuisen ja nokkelan nuoren neidin kehitys yllättää äidin päivittäin.
Eletään 1990-luvun alkua. Tuija toivoo hartaasti pikkusisarusta 8-vuotiaalle esikoiselleen. Takana on kaksi keskenmenoa. Olkoon vaikka vammainen, kunhan saan vielä lapsen, äiti miettii.
Vuonna 1992 hartain toive täyttyy, kun tytär syntyy. Tässä kohtaa Tuijan elämän käsikirjoitus muuttuu.
− Vauvan hengitys ei toiminut. Hän oli aivan flegmaattinen, kuin riepunukke, Tuijaa kuvaa pysäyttävää hetkeä.
Kaksi päivää synnytyksen jälkeen selvisi, että vauvan hermosto ei kommunikoi lihasten kanssa. Tämä ei ole lasten tauti, ammattilaiset päättelivät. Pienelle ihmiselle ryhdyttiin antamaan aikuisten lääkkeitä.
− Hän olisi pahimmassa tapauksessa voinut jäädä vihannekseksi, Tuija kertaa rauhallisesti.
Vahva lääkitys saattoi pelastaa Janitan hengen. Pian kävi kuitenkin ilmi, että lääkkeitä oli annettu liikaa. Tutkimukset jatkuivat.
− Lähdin aamulla sairaalaan ja illaksi kotiin. Näin kuluivat ensimmäiset puoli vuotta.
Uuden tilanteen edessä
Tuijan äitiysloma alkoi läheneä loppuaan, kun hän sai vihdoin tyttärensä kotiin. Janitan täytettyä 1 vuotta myös diagnoosi selvisi: hänellä oli CP-vamma ja nieluhalvaus. Syytä vammoihin ei koskaan saatu selville.
Arki alkoi rytmittyä uuden tilanteen ehdoilla.
− Janitaa ruokittiin puolivuotiaaksi nenä-mahaletkulla ja sen jälkeen letkulla suoraan vatsalaukkuun. Palasin töihin, ja mieheni jäi hoitovapaalle.
Alkushokin jälkeen Tuijassa heräsi voimakas suojeluvaisto. Hän oli saanut sairaalasta tietoa erilaisista tukimuodoista. Sosiaalipuolella oikeuksiaan vaativa äiti tuli pian henkilökunnalle tutuksi.
