Ulkomaalaisen näköinen, isätön lapsi herätti huomiota 60-luvulla. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, Kristalla* on yhä vaikeuksia sopeutua kotimaahansa. Olisiko suomalaisen yhteiskunnan jo aika muuttua suvaitsevammaksi?
Suomeen ja suomalaiseen perheeseen syntynyneelle Kristalle valkeni jo varhain, että hän on erilainen kuin muut. Vasta aikuisuuden portailla hän ymmärsi, miksi häntä katsellaan toisin silmin.
– Isäni puolelta olen kuulemma kreikkalainen, ja ulkonäköni on täytynyt periytyä täysin häneltä, Krista tuumaa.
Krista ei ole ikinä tavannut isäänsä, eikä hänen äitinsäkään halua puhua asiasta. Kultaisen 60-luvun kasvatuksen mukaan äiti oli ja on edelleen sitä mieltä, ettei aikuisten asiat kuulu lapsille. Silti Krista on se, joka on saanut tuta nahoissaan, millaista on olla erilainen.
Ensimmäiset muistot syrjinnästä liittyvät lastentarhaan, jossa Krista tunsi olevansa silmätikkuna. Hän joutui usein johtajattaren huoneeseen arestiin, vaikka ei ymmärtänyt mistä häntä rangaistiin. Krista vaistosi, ettei hänestä pidetty, ja tunsi olonsa turvattomaksi.
Kansakoulun ensimmäisellä luokalla opettaja haukkui Kristaa mustalaiseksi.
– Ei minua kotona opetettu vihaamaan ketään, mutta ulkomaailmassa olin oppinut, ettei mustalaisia katsota hyvällä, Krista muistaa.
Kiusaaminen jatkui, eikä asiaa helpottanut se, että Krista oli hyvin temperamenttinen ja vilkas. Koko kouluelämä meni pilalle.
