Viime päivien turvallisuuspoliittiset uutiset kotimaasta kertovat, että Yhdysvalloista saapuu Suomeen sotilaita harjoittelemaan myöhemmin tänä vuonna. Tulee F-15-hävittäjiä ja panssaroituja Stryker-miehistönkuljetusajoneuvoja. Onko tässä jotakin ihmeellistä?
Ei pitäisi olla, ainakaan jos on seurannut Suomen Nato-kumppanuuden syvenemistä viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Sipilän hallituksen ohjelmassa kumppanuuden tiivistäminen tärkeimmän Nato-valtion eli Yhdysvaltojen kanssa on mainittu jopa erikseen, tosin maan nimeä mainitsematta. Hallitusohjelmassa sanotaan näin: ”Hallitus vahvistaa laaja-alaista transatlanttista yhteistyötä sekä kahdenvälisesti että EU:n kautta.”
Ei kovinkaan salamyhkäistä, ja tähän pirtaan tämän vuotiset harjoitukset amerikkalaisten kanssa sopivat mainiosti.
Miksi harjoituksista on (jälleen) noussut pienimuotoinen kohu?
Yksi syy on epäilemättä puolustusministeri Jussi Niinistön (ps) kompurointi eduskunnan informoimisessa ja julkisuuden hallinnassa. Jos hallituksen ulko- ja turvallisuupoliittinen ministerivaliokunta hyväksyi harjoituksen jo marraskuun lopussa viime vuonna, miksei tieto siirtynyt eduskuntaan?
Toinen syy on meikäläiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun pesiytynyt kummallinen suomettunut juonne, joka ei ole kadonnut minnekään, vaikka Neuvostoliiton romahduksesta ja Suomen siirtymisestä läntiseen yhteisöön on kulunut jo yli 25 vuotta.
Niinpä ulkoministeri Timo Soini saa vastata kysymyksiin, jotka on aseteltu siten, että ne voisivat olla Venäjän valtiollisen median esittämiä. Soinilta kysyttiin Ylen aamulähetyksessä, millainen viesti amerikkalaisten joukkojen tulo on Venäjälle.
”Ei tässä mitään uhittelua tai muuta sellaista ole, jollaista kuvaa julkisuudessa on koitettu luoda”, Soini vastasi.
Ikään kuin 5 miljoonan asukkaan Suomi olisi uhka 143 miljoonan asukkaan Venäjälle. Ikään kuin Suomi, suvereeni valtio, ei saisi tehdä oman maan puolustamista edesauttavia harjoituksia omilla ehdoillaan.
Venäjä voi tietenkin tulkita yhteisharjoitusta niin kuin se haluaa, ja niin se varmasti tekeekin. Ei voida etukäteen tietää, reagoiko se ja jos reagoi, milloin ja millä tavalla.
Niin sanotun hybridivaikuttamisen keinot ovat monet, ja monilla niistä Venäjä on Suomea jo koetellut ilman, että niihin on ollut hahmotettavissa mitään erityistä syytä. Ellei syyksi laske sitä, että Venäjä on määritellyt Naton vihollisekseen (toisin kuin Nato Venäjän) ja Suomi on Naton kumppanuusmaa. Muistamme oudot kiinteistökaupat, lapsiasiakiistat ja bäckmanit, ja tiedämme, että pohjoinen itäraja on alkanut vuotaa.
Mutta käännetäänpä Soinille esitetty kysymys toisin päin, sellaiseen asentoon, että se on relevantti Suomen kannalta. Millainen viesti Venäjälle olisi ollut, jos Suomi olisi torjunut yhteisen harjoituksen amerikkalaisten kanssa?
Olisiko se ollut ystävällismielinen teko, joka luetaan Suomen eduksi ja jonka Kreml myöhemmin palkitsee jollakin hyväntahdon eleellä? Tuskin.
Paljon todennäköisempää on, että Venäjälle se olisi merkki Suomen heikkoudesta ja ulkopoliittisen linjan rakoilusta.