Ultra Bran konsertti Helsingin Olympiastadionilla tuntui aluksi vire- ja tahtiongelmineen kenraaliharjoitukselta, mutta loppupuolen hittivyöry yltyi parhaimmillaan täydelliseksi, kirjoittaa MTV Uutisten kulttuuritoimittaja Visa Högmander.
Kun musiikin päivän suurimmat kansainväliset nimet eivät saavu Suomeen, nostalgia paikkaa. Se yhdistää sukupolvia stadionkokoluokan syleilyyn.
Niin kävi vuosi sitten, kun PMMP täytti Helsingin Olympiastadionin kahtena iltana. Niin kävi viikko sitten, kun Katri Helena huipensi uransa kahden tunnin konserttiin täydellä Olympiastadionilla.
Niin kävi eilen perjantaina ja käy tänään lauantaina, kun Ultra Bra vie nostalgiakokemuksen niin sanotusti tappiin.
Yksi sukupolvi on elänyt varhaisaikuisuuttaan yhtyeen musiikin tahdissa. Toinen taas laulanut niitä lauluja ala- tai yläkoulun musiikkitunneilla. Yksi ikäluokka taas on ollut kehdossa, kun vanhemmat ovat hoilanneet vastasyntyneilleen "Hei hoi hauki, avaa leukasi ammolleen / Tervehdi vesihiisiä, maista meritunnelmaa". Yhden sukupolven edustajia taas on osallistunut poliittisiin marsseihin ja opiskelijabileisiin laulaen, että ”Kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu / Kaksintaistelussa suurvaltojen”.
Tuntuuko turhankin ajankohtaiselta? Vuonna 1996 julkaistun Kahdeksanvuotiaana-kappaleen sanoma pysäytti Olympiastadionilla, kun videoseinälle vyöryi kuvastoa putoavista ohjuksista, ydinräjähdyksistä ja suurvaltojen takavuosien johtajista.
Tämä yhteiskunnallisuuden ja populaarin yhdistelmä nosti Ultra Bran sen aktiivivuosina valtavan suosituksi ilmiöksi. Se yhdistelmä uudelleenlämmitettynä nostalgiabuumin jyllätessä houkuttelee vielä kesällä 2025 paikalle valtavan määrän ihmisiä.
Puitteet ovat komeat. Olympiastadionin kentän eteläpäätyyn rakennettu lava ja sen takana oleva valtava videoseinä oli näyttävin lavakokonaisuus, mitä olen Suomessa ulkoilmakonsertissa nähnyt.
Visuaalisesti konsertti oli upea, vaikka osa taustavideoista nähtiin jo kahdeksan vuotta sitten Ultra Bran täytettyä Helsinki-hallin eli silloisen Hartwall-areenan, hiljattain uuden sponsorinimen Veikkaus Arena saaneen monitoimihallin Helsingin Ilmalassa kolmena peräkkäisenä iltana.
Ultra Bran laulajat Terhi Kokkonen, Vuokko Hovatta, Arto Talme ja Olli Virtaperko lavalla Helsingin Olympiastadionilla.Str / Lehtikuva
Isolla mentiin myös lavalla nähtyjen esiintyjien määrän osalta. Ultra Bran jäsenistöön kuuluu toistakymmentä ihmistä ja kun lasketaan mukaan jousi- ja torvisektiot sekä konsertin lopussa lavalle saapuva 400 hengen kuoro, lavalla nähtiin valtava määrä ihmisiä.
Ja kun miettii, miten paljon ihmisiä on ollut mukana konserttituotannossa esimerkiksi lavaa rakentamassa tai niin sanotuissa toimistopuolen hommissa, laulaja Arto Talmeen konsertin lopulla lausuma kiitos tuhannelle konsertteja toteuttamassa olleelle ihmiselle oli varmasti paikallaan.
Tämä saa myös miettimään, miten paljon Ultra Bran stadionkonserteista jää taloudellisesti plussan puolelle. Lava näyttää helposti vetävän vertoja ruotsalaisyhtye Kentin paluukeikoilla Tukholmassa keväällä nähdylle massiiviselle lavarakennelmalle.
Vuonna 2016 pillit pussiin laittanut Kent soitti 3Arena-stadionilla kuusi loppuunmyytyä paluukonserttia 40 000 hengelle per ilta. Ultra Bra esiintyy Olympiastadionilla kahdesti. Tarkkaa tietoa myytyjen lippujen määrästä ei ole kerrottu vielä julkisuuteen, mutta täysin loppuunmyyty ensimmäinen ilta ei ollut.
Nostalgiabuumi jatkuu. Juuri kesän paluukiertueensa Brittein saarilla päättänyt Oasis oli kesän 2025 suurin kansainvälinen musiikkinimi. Uusin yhtyeen paluukonserteissaan esittämä kappale on julkaistu vuonna 2002.
Ultra Bran konsertissa kuultiin kaksi viime syksynä julkaistua uutta kappaletta, Aarre ja Toivo. Vuosi sitten PMMP:n paluun jatkokonserteissa kuultiin yksi uusi laulu (PMMP:n ja Kuumaa-yhtyeen yhteissingle Haloo). Näillä uusilla kappalejulkaisuilla artistit pyrkivät tekemään itsestään relevantin muutenkin kuin pelkässä nostalgiamielessä.
Nostalgia-aaltokin taittuu ennemmin tai myöhemmin. Ultra Bran edellisestä paluukierroksesta on kulunut kahdeksan vuotta. Onko se liian vähän? Siinä rajoilla tasapainoillaan.
Niinä konsertin alkuvaiheen hetkinä, kun Ultra Bran esiintyminen kärsi teknisistä ongelmista, laulajat lauloivat kappaleita epävireisesti, tai eksyivät pahasti tahdista, tuntui, että ei, nostalgia ei enää kanna.
Samalta tuntui, kun Laulu asioista -kappaleen aikana 400 lukiolaista käveli lavalle laulamaan kuorossa, mutta jos sulki silmänsä, kuoroa ei erottanut kaikesta pauhusta juuri lainkaan. Samoin konsertin alkuvaiheissa, kun Antti Lehtisen rumpuja ei tahtonut kuulua.
Mutta kun Tyttöjen välisestä ystävyydestä -kappaleen huikea c-osa ja modulaatio jousi- ja torvisektioiden siivittämänä kasvoi täysin vastustamattomasti, kun Älä soita tänne enää koskaan -hitti tanssitti hurjalla energialla ja kun kuorolaisten ääni alkoi erottua edes jotenkin konsertin huipennuksessa, niinä hetkinä nostalgia todellakin kantoi.
Läpeensä onnellinen hymy nousi huulille ja niiltä kuuluisilta kylmiltä väreiltä ei voinut välttyä.
Jos Ultra Bran kahdeksan vuoden takaiset paluukonsertit Hartwall-areenassa tuntuivat kokonaisvaltaisesti, tämä ilta Olympiastadionilla ei yltänyt samaan kuin hetkittäin. Suurimmat yllätykset kuoroa ja muita vierailijoita myöten nähtiin jo edellisessä paluussa, joten yllättävintä oli huikea lavashow sekä yhtyeen tänä kesänä ohjelmistoonsa ottama, bändin johtaja Kerkko Koskisen kirjoittama Annika Eklundin vuoden 2006 jättihitti Shanghain valot.
Vaikka parhaimmillaan nostalgiakokemus oli euforinen, tuntuu siltä, että nostalgian rajat alkavat tulla vastaan.
Mutta kun maksavaa yleisöä riittää kymmeniä tuhansia ihmisiä, anniskelupisteiden kassakoneet kilisevät eikä niitä päivänpolttavia ykkösnimiä Suomeen saada, nostalgiabuumi mitä todennäköisimmin jatkuu lähitulevaisuudessakin.
Onko ensi kesänä paluun tekevä ja Olympiastadionin täyttävä nostalgianimi HIM vai joku muu? Nähtäväksi jää.
