Lähdin lomailemaan Marokkoon 7. maaliskuuta. Helsinki-Vantaan lentokentällä hymyilin vielä hieman huvittuneena, kun joillakin matkustajilla oli hengityssuojaimet.
Mietin, että eiköhän tämä koronahysteria jo helpota viikon päästä, kun palaan Suomeen. Olisi korkea aika.
Lähtevistä lennoista ilmoittava infotaulu oli osittain rikki, minkä vuoksi siinä näkyi vain muutama lähtevä lento. Vitsailin matkakumppanilleni, että onkohan kaikki lennotkin nyt peruttu koronan vuoksi. Enpä olisi arvannut, kuinka oikeaan heittoni osuikaan.
Marokossa Marrakeshin lentokentällä meidän piti täyttää koronakaavakkeet ja kertoa, olimmeko olleet Kiinassa viimeisen kuukauden aikana tai oliko meillä ollut yli 38 asteen kuume viime päivinä. Kyllästyneen oloiset rajatarkastajat vilkaisivat kaavakkeitamme ohimennen.
Seuraavan viikon ajan imin itseeni aurinkoa, lilluin altaassa ja kulutin iltaisin pölyisten basaarikujien katulaattoja innostuneena. Koronavirus oli viimeinen asia, jota ajattelin.
Uutisvirta ja koko muu maailma tuntui kaukaiselta kuin avaruusmatka. Marrakeshissa ihmisillä ei ollut suojamaskeja, kukaan ei hamstrannut käsidesiä eikä ollut paniikissa.
Muutama päivä ennen paluutani Suomeen aloin saada perheenjäseniltä ja kavereilta outoja viestejä. Sovitut ravintolaillalliset, babyshowerit ja polttarit olisi peruttava koronaepidemian vuoksi. Riskiryhmiin kuuluvat kaverini olivat hyvin huolissaan terveydentilastaan.
Monen pitkään odotetut reissut oli peruttu rajojen sulkemisen ja lentoliikenteen lakkauttamisen vuoksi. Ooppera- ja balettiesityksiä ei seuraavan kuukauden aikana järjestettäisi.
Istuin altaan reunalla ja tuijotin typertyneenä kännykkäni näyttöä. Kun vilkaisin ympärilleni, elämä näytti jatkuvan normaalisti. Allasbaarin työntekijät myivät drinkkejä ruskettuneille asiakkaille, lapset kiljuivat vesiliukumäessä, mummojen vesijumppaliikkeet olivat rytmikkäitä viereisessä altaassa.
Suomessa elämä tuntui kuitenkin pysähtyneen tai vähintäänkin ottaneen aikalisän. Oli tapahtunut jotakin, mitä kukaan ei olisi uskonut tapahtuvan. Maailma oli sulkeutumassa kovaa vauhtia.
Lue myös: Tältä näyttää karanteeni luksusristeilijällä: Korona sotki pariskunnan häävuosijuhlan vieton totaalisesti
Marrakeshin lentokentällä, jolla vielä viikko sitten oli niin leppoisan seesteinen tunnelma, vallitsi kaaos. Ihmisiä tungeksi ympäriinsä ja jonotti tunteja kestävissä jonoissa selvittääkseen, miten he pääsisivät takaisin kotiin. Moni lento oli peruttu. Suojamaskeja oli nyt lähes kaikilla, eivätkä ne enää herättäneet minussa tippaakaan hilpeyttä.
Lento Helsinkiin meidän onneksemme lähti vielä, vaikka jouduimme odottamaan täpötäydessä koneessa pitkään, koska kapteenin mukaan taivas Euroopan yllä oli erittäin ruuhkainen. Kaikki halusivat pois, kun vielä pääsivät.
Lentokoneessa vallitsi maailmanlopun meininki. Käsidesi haisi niin, että oli vaikea hengittää. Käytössä oli vain yksi vessa, koska toinen vessa oli varattu ainoastaan matkustamon henkilökunnalle koronaviruspöpöjen välttämiseksi. Lentoemännät olivat kireitä ja huolestuneita, vessajono jatkoi kasvamistaan.
Kun Helsinki-Vantaan tutut valot ilmestyivät pimeyden keskelle ja koneen pyörät koskettivat maata, ymmärsin, että vaikka olin laskeutunut tälle lentokentälle kymmeniä ja kymmeniä kertoja aiemminkin, nyt asiat eivät olleet ennallaan. Koronaviruksen myötä jokin oli pysyvästi ja peruuttamattomasti muuttunut. Korona vaikuttaa meihin kaikkiin tavalla tai toisella. Huolettomuus oli tiessään.
Toistaiseksi olen pysynyt terveenä, tai ainakin oireettomana. Teen etätöitä kahden viikon ajan kotoa käsin. Muiden tavoin seuraan huolestuneena tilanteen kehittymistä. Vessapaperin hamstraamiseen en ole toistaiseksi sortunut.