Tavatessani ruotsalaisen dekkarikirjailija Jens Lapiduksen vuosi sitten kysyin, mikä häntä stressaa elämässä eniten. Vastaus oli aamut. Nyökyttelin tyytyväisenä ja vastasin, että niin minuakin.
Ensinnäkin olen erittäin aamu-uninen, mutta minulla on myös kolme lasta. Niin on Lapiduksellakin.
Laitan aina illalla lasten vaatteet valmiiksi. Ne ovat siististi vierekkäin sohvalla. Auta armias, jos jotain puuttuu.
– Äitiii, missä sukat? Et ole laittanut sukkia.
Kaivan sukkalaatikkoa ja hörpin samalla aamukahvia.
Kaksi vanhinta pukee muuten mukisematta päälleen, mutta kuopuksella on lähes joka aamu vaikeaa vaatevalintojeni kanssa.
– Mä en ole hieno. Tänään haluan olla hieno.
Sitten etsitään niitä hienoja vaatteita. 4-vuotiaalle se tarkoittaa tyllihameita. Sellaisen voi kätevästi laittaa toppahousujenkin päälle.
Jo tässä vaiheessa alkaa olla kiire, sillä olen taas siirtänyt herätystä kymmenen minuuttia eteenpäin. Kiire on siis oikeastaan oma syyni ja vannon, että huomenna herään ajoissa. Näin ei tietenkään tule tapahtumaan.
Sitten syödään ja samalla hoputan, että kiire on. Enkä hoida aamua yksin vaan mieheni kanssa. En voi ymmärtää, miten yksinhuoltajat pärjäävät. Miehen ollessa useamman päivän työmatkalla itkeskelen salaa kylpyhuoneessa lukkojen takana väsymystä.