Valtionpäämiesten delegaation seuraaminen on toimittajan näkökulmasta yhtä odottelua.
Tapahtumat ja ihmiset ovat kyllä erittäin mielenkiintoisia, ainakin jos talous ja politiikka yhtään kiinnostaa, mutta jokaisessa välissä on tuntikausia odottelua, seisoskelua vaihtelevissa säätiloissa odottamassa että mustat autot lopultakin lipuvat esiin, tai vaihtoehtoisesti istuskelua esimerkiksi juhlahuoneiston kellarissa odottamassa että keskustelut päättyvät.
Jos käy oikein hyvin, kellariiin on varattu voileipiä ja työtilat, jos vähän vähemmän hyvin, siellä ei ole vettä, vessaa, nettiä eikä turvatarkastuksen lupaa poistua moneen tuntiin minnekään. Silloin toimittajan työ on monella eri mittarilla hieman tuskallista.
Molemmista malleista löytyy runsaasti kokemusta.
Turkin vierailulla toiminta on ollut varsin suoraviivaista. Presidentti on matkustanut normaaleilla reittilennoilla – bisnesluokassa tosin eikä turistiluokassa, kuten sosiaaliset mediat ehtivät jo uutisoida. Hän vain piipahti tulomatkalla hetkeksi turistipuolella antamassa haastattelun Hesarille, tilanteesta otettiin kuva – ja somepöhinä oli valmis: Presidentti matkustaa turistiluokassa!
Automatkat me toimittajatkin pääsimme suhaamaan presidentin poliisisaattueessa. Se on iso asia miljoonakaupungissa jossa on massiiviset ruuhkat. Valtionpäämiesten vierailuilla koko muu liikenne pysäytetään ja poliisin ja ambulanssien väleihin sijoiteltu mustien autojen letka kiitää ylhäisessä yksinäisyydessään halki koko kaupungin.
Tässä tosin voi tapahtua pikku erheitäkin jos delegaatio on riittävän iso. Ankarasta Istanbuliin tultaessa presidentin ja yritysdelegaattien autoketju rikkoontui, häntäpää jäi vauhdista ja vain presidentti lähipiireineen saapui kokouspaikalle, Istanbulin Ciragan Kempinski -hotellille ajoissa. Muut delegaatit ja ulkoministeriön väki saivat kököttää Istanbulin aamuruuhkassa mustissa autoissaan. Me toimittajat, jotka tulimme kaupunkiin jo kukonlaulun aikaan lähtevällä reittilennolla, turistiluokassa ja tavallisella tila-autolla, olimme paikalla tunteja aikaisemmin.
Näillä reissuilla myös palaa mieleen moni asia, joka on Suomessa aika hyvin. Esimerkiksi se, kuinka helposti lähestyttäviä ministerimme ja presidenttimme lopulta kuitenkin ovat useimpiin virkaveljiinsä verrattuna. Heidän kanssaan voi sopia pienestä haastattelusta muun ohjelman sivussa, toimittaja saattaa ihan kirjaimellisesti nykäistä hihasta ja kysyä: Ehtisitko nopeasti kommentoida. Usein sinutellen.
Tällainen ei tulisi kysymykseenkään useimmissa muissa maissa, esimerkiksi Turkissa tai Venäjällä, joissa valtaapitävät eristetään ja turvataan kauas irti kansasta ja mediasta, korostetun korkealle muiden yläpuolelle, tiukan protokollan taakse. Venäjällä kollegat ovat olleet ällistyneitä kun olen käynyt muitta mutkitta mikrofonini kanssa jututtamassa milloin ketäkin suomalaista ministeriä muun ohjelman ohessa.
Minulle se on tuottanut tiettyä iloa tästä arkisesta suomalaisuudesta.
Istanbulissa pyysin yhtä kysymystä Turkin talousministeriltä joka oli paikalla keskustelemassa Olli Rehnin kanssa. Hänelle olisi ollut yksi kysymys: Millaisia mahdollisuuksia hänen mielestään Suomen energiasektorille olisi Turkin markkinoilla?
Ei onnistunut yksi kommentti, vaikka kysyin asiaa kohteliaasti etukäteen hänen delegaationsa kautta ja vaikka seisoskelimme ministerin kanssa pitkään samassa huoneessa. Syy on se, että paikalla ei ollut riittävästi Turkin mediaa että tästä olisi syntynyt todellinen lehdistötilaisuus. Kaikki tai ei mitään. Turkin ministereitä ei nykäistä hihasta.