Maassa maan tavalla, tuota lausetta pitää tällä hetkellä Rio de Janeirossa mietiskellä tämän tästä.
Eikä pelkästään maassa, vaan jättimäisessä tapahtumassa. Olympialaiset ovat luoneet Rioon tietynlaisen poikkeustilan, asiat eivät toimi aivan samalla tavalla kuin normaalisti.
Kisojen aattona taksilla pääsi mukavasti - joskin ruuhkassa töksähdellen - aina olympiapuistoon saakka. Vaan ei pääse enää. Avajaisia seuranneina päivinä punaisia tötsiä siirtelevät miehet ohjasivat taksit heittämään pitkää kiertolenkkiä kohti kisapaikkoja. Tiistaina taksikuski näytti peukaloa alaspäin, kun häntä pyysi ajamaan Vila Olimpicoon. Pienen tiedustelun jälkeen selvisi, että takseilta on nyt tiet suljettu olympialaisten tapahtumapaikkojen keskipisteeseen.
Ei kaikki muukaan mene ihan niin kuin maalaisjärki sanoisi. Olympiapuistoja kaikkein lähimpänä oleva julkisen liikenteen asema on suljettu. Rannalta päin saapuessa on mentävä periaatteessa alueen ohi, kisoja varten rakennetulle asemalle, joka toki on isompi ja totuuden nimissä varmasti toimii paremmin.
Toinen esimerkki: Uimastadionin kioskeista purtavaa tai virvokkeita ostaessa saa kuitin, jota vastaan puolestaan saa ostamansa tuotteen, noin puolentoista metrin päästä. Eräs kisaturisti koki karvaan pettymyksen, kun hän oli janoaan sammuttamaan ostanut olutta. Ruokaa hän hankki toiselta kojulta, ja kun herra yritti saada samalta tiskiltä molemmat tuotteensa, ei homma onnistunutkaan, kun kuitit olivat erivärisiä; tuotteet siis eri paikasta ostettuja.
Vahvalla jenkkiaksentilla puhunut mies tempaisi herneen nenäänsä, haukkui työntekijät hölmöiksi ja ehdotti heille, että nämä lähtisivät koteihinsa. Tiskin toiselta puolelta voitiin antaa vain hermostuneita hymyjä ja rikkinäisellä englannilla pahoitteluita. Kaikesta näki, että myyjienkin mielestä tilanne oli hölmö, mutta kun ei keltaiselle kuitille saa olutta kyseisestä kojusta antaa, ei sitä saa antaa.
- Tämä on sama 17 realin olut!, mies tivasi. 
Niin, järkeenkäypä kimmastuminen, mutta minkäs työntekijät sille mahtoivat. He hoitivat tilanteen kaikesta huolimatta ystävällisesti. Kuten tekevät kaikki riolaiset. Jos kävelet yksinään kulkevaa ihmistä vastaan kadulla, hän tervehtii. Vaikka suurimman osan kanssa ei ole yhteistä kieltä, hymy ja moikkaukset vaihdetaan iloisesti. Teiden varsilla seisoskelee nuoria sotilaita, jotka ovat turvaamassa kisavieraita, myös he ovat kaikessa vakavuudessaan ystävällisiä, eivätkä ole moksiskaan, jos heiltä pyytää lupaa pieneen kuvaamiseen.
Tunnelma suorituspaikkojen lähistöllä, kisakatsomoissa ja pikkukahviloissa on riemukas. Hymy tarttuu.
Mikä härmäläistä sielunmaisemaa voi hieman ärsyttää, on jonottaminen. Se ei tunnu kisakansalta eikä medianväeltä onnistuvan. Esimerkiksi ruokajonoissa ihmiset haaveilevat aivan muuta kuin peripohjalaista systemaattista suorittamista.
Eipä tässä kai mikään kiire ole.