Kommentti: Merkel ja Schulz pelastivat itsensä – Saksa ja Eurooppa olisivat ansainneet enemmän

Keskiverto saksalainen rakastaa illastaa kotikulmansa kantakapakassa. Useimmiten italialaisessa. Sellaisessa, missä omistaja tervehtii kanta-asiakasta kuin lähisukulaista. Ja toteaa silmää iskien ”kuten aina”, kun saksalainen tilaa ties kuinka monetta kertaa saman tutun pasta-annoksen.

Kun sosiaalidemokraatit (SPD) noin kolmen kiellon jälkeen nöyrtyivät sittenkin neuvottelemaan liittokansleri Angela Merkelin kanssa hallituksen muodostamisesta, yksi jos toinenkin toveri uhkui, ettei ”perimerkeliläinen” motto ”kuten tähänkin asti” enää riitä. Martin Schulzin johtamat demarit vaativat suuria uudistusaskeleita sekä kotona Saksassa että myös Euroopassa.

Yli vuorokauden kestäneen maratontunnustelun 28-sivuisesta lopputulemasta suuria askeleita tai kauaskantoisia visioita on turha etsiä. Pitkien puukkojen yössä ratkaisevaa oli sittenkin se, että äänestäjiltä ja myös omilta puoluetovereilta kylmää kyytiä saaneet Merkel, Schulz ja Baijerin kristillissosiaalisen unionin (CSU) Horst Seehofer pelastavat itsensä - eli että Saksa ei ajaudu uusiin vaaleihin.

Meille suomalaisille ja muille eurooppalaisille Saksan hallitusväännön tuloksessa tärkeintä on se, millaisen roolin EU:n suurin kansantalous jatkossa ottaa, kun unionia ja euroaluetta uudistetaan.

Merkelin seuraavan suuren koalition ”sovintopaperin” perusteella tuo rooli ei juuri muutu.

EU:lle ja euroalueelle luvataan lisää rahaa ja vaaditaan lisää oikeudenmukaisuutta. Niin on luvattu ja vaadittu aina. Kaikki viittaa siihen, että Saksa suostuu yhteisvastuuseen edelleenkin vain, jos se saa määrätä millä ehdoilla yhteiseen pataan kaadettavia euroja käytetään.

Pakolaisia Saksa ottaa jatkossa vastaan vuosittain vain 180 000-200 000. Oikeiston rummuttama yläraja on näin määritelty. Sen ansiosta pakolaisvirta Eurooppaan voi ainakin osin tyrehtyä. Se tarkoittaa kuitenkin myös, ettei Saksa aio enää kantaa EU:ssa yksin koko pakolaistaakkaa.

Ratkaisevimmat kompromissit, joilla hallitustunnustelujen ”läpimurto” saavutettiin, tehtiin julkisessa taloudessa ja sosiaalipolitiikassa. Oikeisto torjui veronkiristykset ja demarit saivat myönnytyksiä sairausvakuutusmaksuihin sekä työmarkkinalainsäädäntöön.

Saksan taloudella menee poikkeuksellisen hyvin. On mennyt jo pitkään. Tulevan suuren koalition – jos sellainen pääsiäiseen mennessä lopulta syntyy – linjaukset eivät uhkaa tätä voittokulkua. Eivät ainakaan pahasti.

Toisaalta vain pieni osa pitkästä nousukaudesta on viimeiset neljä vuotta hallinneen Merkelin suuren koalition ansiota. Tässäkin suhteessa Saksassa jatketaan ”kuten ennenkin”. Talouselämän toivomia investointeja tulevaisuuteen ei nähdä. Suuri ”digiloikka” jää haaveeksi. Vain koulutuksessa on häivähdys kunnianhimoa, kun liitovaltion vastuuta kasvatetaan.

Kompromissit ovat osa demokratia. Vaatimuksia pitää sovittaa yhteen niin, että kaikki tuntevat voittavansa. Tästä vinkkelistä Saksan hallitustunnustelijoilla ei ole mitään hävettävää.

Ongelmallista on se, että oikein kukaan ei tunne voittaneensa kunnolla. Demarileirissä tunne on päinvastoin niin heikko, että tunnusteluista varsinaisiin hallitusneuvotteluihin pääseminen voi jäädä haaveeksi.

Ratkaisevassa asemassa on 21. tammikuuta kokoontuva SPD:n puoluekokous. Eikä senkään myönteinen päätös ole vielä lopullinen. Jos hallitusohjelma todella syntyy, demarit järjestävät siitä maaliskuussa jäsenäänestyksen.

Kaikesta huolimatta todennäköistä on, että Angela Merkel pääsee viimeistään pääsiäisenä aloittamaan neljännen kautensa Saksan liitokanslerina. Se jää hänen viimeisekseen ja hän aloittaa sen myös heikompana kuin koskaan.

Merkelin lähtölaskenta on alkanut eikä se välttämättä kestä enää edes kokonaista vaalikautta. Kannuja Saksan oikeiston tulevasta keulakuvasta on valettu jo pitkään.

Euroopassa Ranskan presidentti Emmanuel Macron harjoittelee jo aktiivisesti manttelinperijän roolia. Etelä- ja Itä-Euroopassa taas riittää niitä, jotka taatusti käyttävät Merkelin ja sitä kautta Saksan heikkoutta hyväkseen.