Onko tämä kaikki ollut vain suurta huijausta?
Kirjoitin itse Slovenia-pelin jälkeen, että Suomen pelissä ei ole kaikki kunnossa. Olenko minäkin vain yksi kaikista huijatuista?
Leijonien peli alkuturnauksessa oli vaikean oloista, tuskaista. Ranska-tappion jälkeen itse kunkin oli helppo hyppiä tasajalkaa paniikkinappulan päällä. Päävalmentaja Lauri Marjamäki on saanut lokaa ja painetta niskaansa, potkukorttiakin ehdittiin heiluttaa ilmassa villisti.
Jokaisen pelin jälkeen on pitänyt raapia päätään ja miettiä, että mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella. Aina siinä pelissä on ollut jotain hyvää, mutta miksi tämä on silti niin vaikeaa? Kahdessa edellisessä pelissä on kuitenkin paljastunut jotain. Marjamäki ja Leijonat ovat alkaneet näyttää korttejaan. Pokeripöydässä väki vähenee, otteet kovenevat ja tosipelurit alkavat erottua.
Vaikka Suomen peli on ollut ajoittain kankeaa, jopa kaameaakin, ja toimittajat ja fanit ovat kiljuneet skandaalia, ei Marjamäen usko ole horjunut. Suljettujen seinien sisällä 23 pelaajan, kuuden valmentajan, joukkueenjohtajan ja GM:n keskuudessa vallitsee se tärkein: luottamus toisiin.
Marjamäki vannoo Meidän Pelin nimeen, pelitapaan, jossa riskit minimoidaan, pidetään kiekkoa, ryhmitytään maltilla ja tehdään jokainen pienikin liike yhdessä. Se on totta, että heikompia vastaan peli on mennyt puuroksi, eikä takavuosilta tuttuja maali-iloitteluita ole päästy maiskuttelemaan. Katsomoissa on revitty hiuksia päästä, kun Suomen pelaajat ovat parkkeeranneet maalin taakse odottamaan, eivätkä ole lähteneet suuna päänä ylöspäin.
Marjamäen koulukunnan valmentajille ominaista on se, että peli kehittyy turnauksen edetessä. Kun vain maltetaan. Ja nyt tullaan siihen olennaiseen osaan: peli on aina suhteessa vastustajaan.