Poliisi kyllä voi kertoa, että vaarallinen kriminaalipotilas karkasi mielisairaalasta. Sen sijaan laki kieltää poliisia tiedottamasta, jos poliitikko ammuttaisiin kadulle. Se on ongelma, kirjoittaa MTV Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä.
Poliisi tiedotti viime päivinä näkyvästi Niuvanniemestä karanneesta kriminaalipotilaasta nimen ja kuvan kera. Niin pitikin.
Nykyisen esitutkintalain mukaan poliisi ei saa kertoa rikoksen tekijän tai uhrin nimeä muutoin kuin jos se on ”välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi, rikoksesta epäillyn tavoittamiseksi, uuden rikoksen estämiseksi tai rikoksesta aiheutuvan vahingon estämiseksi”.
Karanneesta vaarallisesta vangista voi siis kertoa nimellä ja kuvalla, mutta tuo lain rajaus on pulmallinen. Jos esimerkiksi merkittävä poliittinen tai taloudellinen vallankäyttäjä joutuu rikoksen uhriksi tai on rikoksen tekijä, niin poliisilla ei ole oikeutta kertoa sitä henkilön aseman perusteella.
Otetaan esimerkki ääritilanteesta: Jos ministeri ammuttaisiin Helsingin Aleksanterinkadulla, niin poliisi voisi kertoa, että mies tai nainen ammuttiin Aleksilla. Sen sijaan esitutkintalaki kieltää kertomasta uhrin henkilöllisyyttä. Tai jos kansanedustaja puukottaa kotonaan puolisonsa ja jää heti kiinni, niin poliisin on vaiettava tekijän taustasta.
Samaan tapaan laki kieltää poliisia kertomasta, jos tutkinnassa olisi tuomarin tai korkean virkamiehen törkeä lahjusrikos tai pörssiyhtiön johtajan miljoonakavallus.
Tilanne on yhteiskunnan näkökulmasta täysin reikäpäinen.
Nämä pykälät tulivat voimaan vuoden 2014 alusta. Siihen saakka laki salli nimen kertomisen myös "painavasta muusta syystä", mutta jostain ihmeen syystä se poistettiin laista. Oikeustoimittajat ry sen säilyttämisen puolesta yritti puhua.
Tämä lainsäädäntöohdake on osa isompaa ilmiötä, jossa poliisin tiedotuslinjaa on koko ajan suitsittu ja näin ajauduttu täysin kestämättömään tilanteeseen. Siihen ovat lainsäädännön ohella vaikuttaneet oikeusasiamiehen ja poliisihallituksen tiukat kannanotot, joissa asiaa on mietitty vain tekijän ja uhrin, eikä yhteiskunnan näkökulmasta.
Pelkona some-myrskyt
Nuo esimerkit ovat tietysti poikkeustilanteita, mutta ongelmia poliisin tiedottamisessa on ollut arkisemmissakin jutuissa. Se juontuu poliiseihin itseensä.
Poliisin perustiedottaminen rattijuopoista ja kolareista toimii, mutta viime aikoina pulmaksi ovat muodostuneet hiemankin kuohuttavammat rikokset, kuten ulkomaalaisten raiskausepäilyt. Tutkinnanjohtajat mieluummin vaikenevat, kun haluavat some-myrskyn silmään.
Kielteistä palautetta tulee poliisille kaikista suunnista riippumatta sitä mitä kertoo. Joko salataan, syyllistetään, vähätellään tai liioitellaan.
Komisario kokee helpommaksi vaieta. Huhut liikkuvat, mutta oikeaa tietoa ei ole saatavilla. Tapaus elää ja kuplii, mutta tutkinnanjohtaja vaikenee, koska hän kokee sen helpommaksi.
Tämä on kuitenkin väärä tapa ajatella. Viranomaisella on velvollisuus tiedottaa toiminnastaan.
Poliisin tiedottamisessa on olennaista, että erityisesti tärkeistä ja merkityksellisistä asioista kerrotaan. Jos tietoja ei ole, niin se ruokkii kohua ja väärälle tiedolle syntyy kolo.
Mitä kuohuttavampi teko on niin sitä avoimemmin poliisin on siitä kerrottava. Huhut ja väärät tiedot on oikaistava ja poliisin on kerrottava avoimesti faktat, kun tutkinta ei enää ole vaarassa.
Näihin faktoihin kuuluu myös epäillyn ja uhrin nimi, kun sillä on yhteiskunnallista merkitystä.