Suomi muuttuu salaisemmaksi, eikä se ole hyvä suunta. Siitä seuraa väistämättä vuotokulttuurin kehittyminen, kirjoittaa MTV Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä.
Ohitetaan hetkeksi valtakunnan turvallisuuden mahdollinen vaarantuminen ja katsotaan kuvaa nykyajan salassapidosta laajemmin.
Se ei ole mitenkään kaunis kuva. Ongelmia on useita. Nykyinen julkisuuslaki – jota pitäisi pikemminkin kutsua salassapitolaiksi – säädettiin vuosituhannen vaihteessa äärimmäisellä kiireellä silloisen eduskunnan viime päivinä.
Kiireessä ei yleensä tule mitään hyvää, mutta tuli julkisuuslaki.
Laki on väljä ja tulkinnanvarainen, mitkä tekevät siitä huonon. Se antaa yksittäiselle virkamiehelle aivan liian paljon soveltamisen varaa. Useimmiten lakia sovelletaan laajentavasti.
Yksi tuoreimmista ylilyönneistä on tältä syksyltä, kun Helsingin rikospoliisi totesi henkirikosjutussa salassa pidettäväksi terveystiedoksi sen, että tekijä ja uhri olivat parin promillen humalassa. Helsingin käräjäoikeuden kunniaksi on todettava, että se oli salassapidosta eri mieltä.
Tämä osoittaa kuitenkin osaltaan sen äärimmäisyyden miten erityisesti poliisissa lakia sovelletaan.
Poliisi salaa ministerin puukotuksen
Julkisuuslain ohella ongelmia on muuallakin. Nykyisen esitutkintalain mukaan poliisi ei saa esimerkiksi kertoa rikoksen tekijän tai uhrin nimeä muutoin kuin jos se on ”välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi, rikoksesta epäillyn tavoittamiseksi, uuden rikoksen estämiseksi tai rikoksesta aiheutuvan vahingon estämiseksi”.
Mitä tämä tarkoittaa? Esimerkiksi sitä, että jos ministeri puukotetaan Senaatintorilla niin poliisi ei voi kertoa kuka uhri on. Tai jos ministeri ampuu vaimonsa, niin poliisi ei voi kertoa tekijää.
Vuoteen 2014 saakka oli toisin. Silloin tuosta yllä mainitusta lakipykälästä katosi viimeinen osa, jonka mukaan nimen saattoi kertoa ”myös painavasta muusta syystä”. Poliisi ei siis voi lain mukaan kertoa, jos pörssiyhtiön johtaja tekee laittomuuksia tai ministeriön kansliapäällikkö ottaa lahjuksia.
