Murharyhmän ex-pomo Rautaheimon kolumni: Rikostoimittajia vai katastrofihyeenoja? Tätä toimittajan ei todellakaan tarvitse kysyä poliisilta

Tällainen juttu vaatii tekemään hyvän ja kattavan esitutkinnan jo siitäkin syystä, että se päätyy "vain" poliisin arkistoon. Rikosilmoitusjärjestelmään tehdään päätös tutkinnan lopettamisesta ja syyksi siihen merkitään, "vastaaja kuollut". Juttu ei siis mene niin sanotusti käräjille.

Media ja myös suuri yleisö sen myötä tarvitsevat ainakin perustiedot tällaisesta jutusta. Juttua ei siitä syystä saa haudata kaikessa hiljaisuudessa. Tiedän, että moni tutkinnanjohtaja ehkä haluaisi niin tehdä, mutta Minkkinen valitsi toisin. Moni olisi saattanut vedota siihen, että tekijä on kuollut ja tästä syystä ei enää asiasta kerrota.

Vielä viime viikonloppuna hän kertoi, että murhaaja oli seuraillut myös kahta muuta ihmistä, asennellut heidän autoihinsa seurantalaitteita, rakennellut itselleen erikoisen alibinkin. Poliisin onnistui selvittää sekin. Olisi ollut varsin erikoista, jos näitä tietoja ei olisi kerrottu julkisuuteen. Minkkinen näyttää oivaltaneen hyvän rikostiedottamisen tyylin, eikä hän ole verhoutunut "tutkinnallisiin syihin".

Itsellenikin sattui työvuosieni aikana useampia murhajuttuja, joissa rikoksentekijä surmasi itsensä. Kyllä näistä jutuista oli jotakin kerrottava, toki muistaen erityisesti se, että rikoksen uhrin ja myös tekijän omaisten sekä läheisten tuskaa ei tarpeettomasti lisätä. Joidenkin toimittajien kanssa kehittyi joskus ikäviäkin vastakkainasetteluja.

Tiedottaminen kuuluu rikostutkintaan

Tiedottaminen on välttämätön osa poliisityötä ja rikostutkintaa. Päävastuu rikostiedottamisessa on tutkinnanjohtajalla. Rikostutkijan näkökulmasta tarkasteltuna tiedottamisen ensisijainen tarkoitus on palvella itse tutkintaa.

Hyvin subjektiivisesti tarkasteltuna rikoksista ei olisi tarpeen tiedottaa lainkaan, jos tiedottamisesta ei olisi odotettavissa jotakin hyötyä tutkinnalle. Tiedottamisesta pitäisi siis hyötyä, saada yleisöltä tutkintaa palvelevia vihjeitä ja tietoja.

Toisaalta on tärkeää myös antaa ihmisille oikeaa ja objektiivista tietoa itse rikostapahtumasta. Tähän tietenkin pitäisi pyrkiä – ainakin rikostutkijan mielestä. Tiedotusvälineiden käsitys ja tavoite voi olla ihan sama, mutta keinovalikoima voi joskus olla kyseenalainen tai ainakin perin impulsiivinen.

Joitakin kyseenalaistuksia

Tiedotusvälineiden määrä on räjähdysmäisesti lisääntynyt. On useita tv-kanavia, erikokoisia radioasemia ja paikallislehtiä lähes jokaista kaupunginosaa varten. On aamulehtiä ja iltapäivälehtiä. Toimintaa on kellon ympäri. Netti pelittää 24/7. Kilpailu on kovaa ja kaikki haluavat kaiken tiedon lähes reaaliajassa.

Mitä kovemmasta tai näyttävämmästä jutusta on kyse, sitä enemmän tiedottamisvaatimuksia alkaa sadella tutkinnanjohtajalle. Päivittäisuutisoinnista elävien toimittajien jälkeen kuvioon ilmestyvät aikakauslehtien toimittajat ja sähköisten viestimien dokumentintekijät, jotka haluavat samoista asioista erilaisia, "syväluotaavia" kannanottoja.

Rikostutkinnan edistymistä ryhdytään seuraamaan oikein urakalla ja kukaan ei saa tipahtaa kelkasta. Uutena ilmiönä on tullut voimallisesti mukaan rikosjuttujen tutkinnan ideointi ja erilaisten tapahtumien yhdisteleminen toimittajien taholta. Myös toimittajien omat "tutkintayksiköt" lähtevät nopeasti liikkeelle vähänkin isomman jutun tullessa julkisuuteen, ja usein ne ehtivät ennen poliisia suorittaa hyvinkin mittavia tutkimuksia ja haastatteluja. Verta ja kauhunhetkiä ei säästellä.

Mässäilyä ja draamaa, mutta millä kustannuksella?

Esitutkinnan tarkoitus on selvittää rikos, sen teko-olosuhteet ja asianosaiset sekä muut rikosprosessissa tarvittavat seikat. Tutkinnan olisi oltava mahdollisimman objektiivista ja siitä saatu tieto turmeltumatonta. Poliisin tiedottamiselle on asetettu myös selkeät rajat. Niitä on syytä noudattaa, mutta nykyään havaitsee poliisin taholta aivan tarpeettoman suppeaa tulkintaa.

Entä voiko tieto olla turmeltumatonta, jos esimerkiksi todistajat "kuulustellaan" toimittajien toimesta ja heidän kertomuksensa julkaistaan heti verekseltään jo ennen esitutkintaviranomaisen kuulustelua? Voiko huomenna kuulusteluun kutsuttavan todistajan lausuntoon luottaa, jos hän on tänään lukenut lehdistä muiden todistajien näkemykset?

Jos toimittaja on mässäillyt aamun lehdessä jutun dramaattisuudella isoissa lööpeissä, on todistajankin melko varmasti pidettävä juttua dramaattisena, vaikka hänellä eilen saattoi olla erilainen näkemys. Lehtimiehelle hyvinkin vuolaasti näkemyksiään kertova henkilö ei välttämättä tajua kertomuksensa julkista merkitystä, mutta hyvän rikostoimittajan pitäisi se kyllä tajuta.

Omina työvuosinani jäin usein ihmettelemään sitä, että toimittajat ryhtyivät paremman puutteessa tenttaamaan tutkinnanjohtajaa siitä, onko se, se ja se asia huomioitu tutkinnassa. Onko otettu sormenjälkiä, onko selvitetty yhteydet siihen ja siihen tapahtumaan, onko motiivina huomioitu se ja se asia.

Varsinainen asioiden yhdistelijä oli kerran eräs toimittaja, joka soitti Haminan käräjäoikeudessa tapahtuneen itsemurharäjähdyksen jälkeen, savun tuskin oikeussalissa hälvennyttyä. Hän kysyi, "oletteko jo selvittäneet, onko Albertinkadun surmaajalla ja Haminan itsemurhaajalla jokin yhteys". Eipä siihen voinut kuin esittää vastakysymyksen: ”Keksitkö ihan itse?”

Poliisi ei ole virallinen dramatisoija

Tiedottajat ja toimittajat ovat poliisille elintärkeitä. Toisaalta myös poliisi on heille sitä samaa. Tutkinnanjohtajilla olisi toki varmaan muutakin tekemistä kuin vain palvella tiedottamista. Muistan itse tiedottaneeni mielelläni, mutta usein toivoin toimittajilta hieman suurempaa pidättyväisyyttä ja joskus työrauhaa.

Pääosin poliisi pystynee vielä toistaiseksi arvioimaan myös itse tutkintaan liittyvät erilaiset toiminnot, eikä edelleenkään halua asettua ”virallisen dramatisoijan rooliin”. Tällä tarkoitan sitä, että toimittajan ei todellakaan tarvitse kysyä, ”onko tapaus mielestänne dramaattinen”? Rikosjutun tutkinnanjohtaja ei ole myöskään yötä päivää työssä ja ainakin kodin pitäisi olla tiedotusvapaata, vai pitäisikö sanoa tiedotuskiellettyä aluetta.

Toimittaja vai katastrofihyeena?

Kirjoittelin joskus Murharyhmä-lehteen hyvinkin kriittisiä kannanottoja toimittajien tekemistä rikosjutuista ja niiden taustoista. Muutamien perhetragedioiden jälkeen minusta tuntui, kuin mediassa olisi käynnistynyt kirjoituskilpailu otsikolla, ”kun mikään ei riitä”.

Mielestäni monelta toimittajalta unohtui tyystin hienotunteisuus ja häveliäisyys ja ennen kaikkea se, että tapahtumiin täysin syyttömät omaiset ja muut läheiset joutuivat palamaan julkisuuden helvetissä. Uhreista kaivettiin esiin kaikki saatavissa ja kuviteltavissa oleva tieto, eikä sitä emmitty julkaista.

Näinhän se on toki edelleenkin. Kaikkiin vähänkin kovempiin henkirikosjuttuihin haastatellaan vuorotellen uhrien naapurit ja työtoverit, jotka saadaan kertomaan miten tavallisesta ja mukavasta ihmisestä oli kyse.

Miten tavallisesta pojasta sitten tuli kylmäverinen murhaaja? Sitten haastatellaan muutamat asiantuntijat, jotka yleisellä tasolla arvioivat tapahtunutta. Olen tosin joutunut muutaman kerran myös itse tällaiseen rooliin. Sitten pohditaan lainsäädännön riittävyyttä, ja juttua seurataan yhä uudelleen ja uudelleen uusin entistä näyttävämmin otsikoin.

Uhrien omaiset eivät kerro enää kaikkea edes poliisille

Erittäin ikävästi muistan törmänneeni julkisuuteen uhrien omaisia tai läheisiä kuulustellessamme. He eivät nimittäin enää aina halunneet kertoa kaikkia tietämiään asioita siksi, että pelkäsivät poliisin vuotavan ne heti lehdistölle. Jouduimme kertomaan ja vakuuttelemaan heille, että lehdistö kaivaa kaiken julkisuuteen aivan poliisista riippumatta. En tiedä, uskoivatko kaikki tämän.

En voi olla myöskään epäilemättä sitä, etteikö massiivinen julkisuus osaltaan ruokkisi, lietsoisi ja jopa vaikuttaisi sellaisiin epätoivon partaalla oleviin ihmisiin, joille asioiden ratkaisumalli tarjoillaan kuin taivaan lahjana. Päivittäiset ja näyttävät jutut luovat myös suurelle yleisölle harhakuvan, että henkirikokset vain lisääntyvät ja lisääntyvät. Todellisuudessa henkirikosten määrä meillä Suomessa on laskenut jo vuosikaudet.

Kokemukseni toimittajista ovat hyvin kirjavia. Osaa pidän vieläkin toimittajina, joitakin jopa erinomaisina, mutta jotkut olen ajatuksissani nimennyt pikemminkin katastrofihyeenoiksi.

Mediassa olisi aika ajoin hyvä harrastaa itsekritiikkiä ja pohdiskella moraalin ja hienotunteisuuden roolia uutisoinnissa.

Juha Rautaheimo on entinen rikosylikomisario. Hän kirjoittaa kerran kuussa rikos- ja oikeusaiheista MTV.fi:hin. ​​​​​​​