Kommentti: Joskus tuntuu, että finanssikriisin jälkityrskyt eivät tasoitu, ennen kuin minulta putoaa kynä kädestä

Lehel on kaupunginosa Münchenin vanhassa ydinkeskustassa. Siitä tuli loppukesästä 2008 Saksan oman finanssikriisin näyttämö.

Kiinteistörahoittaja Hypo Real Estaten (HRE) pääkonttori oli Lehelissä. HRE kompastui USA:n johdannaismarkkinoilta haalimiinsa riskeihin syyskuun lopussa 2008. Pari viikkoa Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen.

Sitä ennen vain harvat saksalaiset tiesivät, mikä HRE oli. Ja vielä harvemmille oli selvää, että pankkia johdettiin Münchenin ydinkeskustasta. Se oli uutinen myös monille müncheniläisille.

Kansallisten ja myös kansainvälisten tv-kanavien reportterit kommentoivat HRE:n kymmenien miljardien eurojen pelastusoperaatiota Lehelin kadunvarsiin pysäköityjen lähetysautojen edestä noina kohtalokkaina viikkoina. Minä muiden mukana.

Saksassa ensimmäinen romahdus jo 2007

Vielä tuolloin en osannut kuvitella, millaisen syöksykierteen käynnistymistä olin todistamassa. Enkä varsinkaan tajunnut, että toimittajana perkaisin finanssikriisin seurauksia vielä kymmenen vuotta myöhemmin.

En myöskään muistanut, että finanssikriisi oli alkanut Saksassa jo vuotta aikaisemmin. Pienten ja keskisuurten yritysten rahoittamiseen keskittynyt IKB-pankki jouduttiin pelastamaan veronmaksajien miljardeilla jo kesällä 2007. Se ei juuri herättänyt kammiovärinää Saksan rajojen ulkopuolella.

Tarina kertoo, että liittokansleri Angela Merkel ei tiennyt, mikä IKB on, kun silloinen talousneuvonantaja ja nykyinen Saksan keskuspankin pääjohtaja Jens Weidmann kertoi hänelle tekstiviestillä, että pankki saattaa kaatua.

Saksassa näytti välillä siltä, että autoteollisuus, maan talouden kiistaton selkäranka, menee pesuveden mukaan. Autonvalmistajat olivat hyvinä vuosina rakentaneet ylikapasiteettia, jolle ei löytynyt käyttöä, kun kysyntä romahti erityisesti Yhdysvalloissa.

Autoteollisuuden selviytymistaistelusta tuli yksi juttujeni kestoaiheista. Ala ja samalla koko Saksan talous toipui finanssikriisistä kuitenkin häkellyttävän nopeasti. Tätä piti jutuissa ihmetellä kaikista mahdollisista näkökulmista.

Pankkien kanssa Saksa teki virheitä, mutta teollisuutta tuettiin tehokkaasti. Valtion tukema lyhennetty työviikko takasi sen, että saksalaisilla vientiyrityksillä oli ammattitaitoista työvoimaa riveissä, kun kysyntäkuoppa oli ohitettu.

Lisäksi 2000-luvun alkupuolen työmarkkina- ja sosiaaliuudistusten ansiosta palkkakustannukset oli saatu hallintaan. Muihin Euroopan maihin verrattuna Saksa oli suorastaan edullinen ja pystyi myymään autoja ja koneita edullisesti sinne, missä oli kysyntää. Saksalla myös oli ja on edelleen juuri niitä investointihyödykkeitä, joita kasvavat nousevat taloudet tarvitsevat.

EU:n ja euron valuviat paljastuivat

Eniten työllisti kuitenkin euroalueen velkakriisi. Ja työllistää edelleen.

Finanssikriisi paljasti euron ja koko rahaliiton dramaattiset valuviat. Oli yhteinen valuutta, mutta ei ollut yhteistä talouspolitiikkaa eikä yhteisiä keinoja kriisien ratkaisemiseksi.

Tätä ryhdyin toitottamaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Se ei miellyttänyt kaikkia Suomen ”EU-partiolaisia” eli niitä, joiden mielestä EU:n ongelmista avoimesti ja kriittisesti puhuneet olivat EU:n vastustajia.

Velkakriisi kärjistyi Irlannissa, Portugalissa, Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa. Minä keskityin seuraamaan Saksan ohella Kreikkaa ja Italiaa.

Korot nousivat pilviin. Ylivelkaantuneet valtiot eivät enää saaneet markkinoilta rahaa järkevään hintaan. Pankit uhkasivat kaatua, koska niillä oli taseissaan kriisivaltioiden lainoja. Tavalliset eurooppalaiset, myös saksalaiset alkoivat pelätä säästöjen sulamista.

Saksassa liittokansleri Angela Merkel ja silloinen valtiovarainministeri Peer Steinbrück tekivät historiaa. He ilmoittivat 5. lokakuuta 2008 television suorassa lähetyksessä, että saksalaisten säästöt ovat turvassa.

Monessa muussa euromaassa tällaista vakuutusta ei syksyllä 2008 olisi voitu antaa. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä myös Merkel ja Steinbrück puhuivat tuolloin suulla suuremmalla.

Kreikka syöstiin kuoleman spiraaliin

EU:n oli pakko räätälöidä kriisimaille pelastusohjelmat. Saksa määräsi tahdin. Tukimiljardin ehdot olivat äärimmäisen tiukat. Piti säästää ja uudistaa. Erityisesti Kreikassa, mutta myös muualla Etelä-Euroopassa tämä oli ”kuoleman spiraali”, jonka etenemistä seurasin 2010-luvun alussa.

Ministerit ja hallitukset vaihtuivat nopeaan tahtiin ja käänteet olivat dramaattisia. Saksa ja Ranska käytännössä pakottivat Silvio Berlusconin eroamaan pääministerin paikalta, kun Italia oli ajautumassa päin seinää.

Entinen EU-komissaari Mario Monti nostettiin saneeraamaan Italian taloutta. Hän toteutti monta tärkeää uudistusta, mutta joutui lopulta eroamaan ja kärsi vuoden 2013 ennenaikaisissa vaaleissa kirvelevän tappion. Haastattelin Montia vaalikampanjan aikana. Hän varoitti koko Eurooppaa populistien noususta.

Montin varoituksen jälkeen mietin, miltä kaikki olisi näyttänyt vuonna 2013, jos Euroopan keskuspankki ei olisi heinäkuussa 2012 puuttunut peliin ja ilmoittanut pääjohtaja Mario Draghin suulla, että kaikki tarvittava tehdään, jos euro on uhattuna.

Ja se todella oli uhattuna vuosina 2011 ja 2012. Italian vaikeudet aiheuttivat paniikinomaisia pyörteitä markkinoilla. Pelkona oli, että Italiasta leviää uusi globaali romahdus, vielä pahempi kuin se, jonka Lehman Brothers aiheutti.

Kaikki ne asiantuntijat, joiden kanssa keskustelin noiden kriittisten kuukausina jälkeen, vakuuttivat, että todellinen rysäys oli todella lähellä. Minä huomasin itse pohtineeni monta kertaa, miten esimerkiksi Suomi olisi kärsinyt, jos euro olisi kuopattu pakon edessä.

Vuonna 2010 haastattelin Ateenassa kahta talousasiantuntijaa Kreikan ongelmista. Toinen oli Yannis Stournaras. Hän tuki Saksan tiukkaa linjaa. Tsournaras nousi sittemmin maan valtiovarainministeriksi ja lopulta keskuspankin pääjohtajaksi.

Tsournaras on osaltaan ollut nostamassa Kreikkaa jaloilleen. Helleenien viimeinen pelastuspaketti päättyi elokuussa. Se tarkoita, että kriisi olisi lopullisesta takana. Olen varma, että Kreikan ja kreikkalaisten taloudellisista ja poliittisista taisteluista tehdään juttuja myös 2020-luvulla.

Varoufakis oli valitettavasti oikeassa

Yanis Varoufakis, josta myöhemmin tuli Alexis Tsiprasin hallituksen valtiovarainministeri, viittasi haastattelussani vuonna 2010 kintaalla säästöille ja uudistuksille. Hän joutui lopulta jättämään valtiovarainministerin tehtävät, koska ajautui törmäyskurssille pääministeri Tsiprasin kanssa.

Nyt Varoufakis kiertää ympäri Eurooppaa pitämässä palopuheita EU-vastaisten puolueiden tilaisuuksissa. Toisille hän on sankari ja toisille kummajainen.

Muistan elävästi, miten karismaattinen ja kiistelty taloustieteilijä ennusti Ateenan keskustassa sijaitsevan hulppean asuntonsa parvekkeella, että Merkelin säästökurimus tasoittaa tietä EU-vastaisille populistipuolueille kaikkialla Euroopassa. Hän oli oikeassa.

Dramaattisin käänne on tapahtunut Italiassa. Siitä Mario Monti varoitti 2013.

Ja juuri Italiasta, joka on edelleen ylivelkaantunut, jonka pankit ovat edelleen kuralla ja jonka talous ei edelleenkään kasva, voi käynnistyä seuraava finanssikriisi. Paljon ennen kuin vuoden 2008 jälkityrskyt ehtivät tasaantua.

Eli kymmenen vuoden takaisen myllerryksen seurausten perkaaminen eri medioissa jatkuu. Voi jatkua pidempään kuin minä jatkan.